|
Kotiuruista alkunsa saaneista keyboardeista on kehittynyt vuosien saatossa varsinaisia yhdenmiehen orkestereita. Tarjonta ulottuu edullisista harrastussoittimista hinnakkaisiin, jo ammattivaatimuksetkin täyttäviin peleihin. Poimimme testiin yhden soittimen seitsemältä tärkeimmältä valmistajalta. Hintaluokka rajattiin välille 10 000 - 20 000 mk, joskin haarukka ylittyi kummassakin päässä hiukan. Selvitimme, mitä instrumentit tarjoavat muusikolle ja miten ne eroavat toisistaan.
Yhdenmiehen orkestereiden ohjauspaneelit näyttävät useimmiten suihkukoneen ohjaamoilta: erimuotoisia ja -värisiä ohjausnappeja sekä säätimiä oli testiryhmän runsaimmin varustellussa pelissä pitkälti toista sataa. Painikkeet eivät ole useinkaan monikäyttöisiä, vaan kutakin toimintoa varten on oma nappulansa tai nappularyhmänsä. Paljoudesta huolimatta soiton makuun pääsee nopeasti, kunhan nappularivistöstä tunnistaa olennaisen. Yleispätevänä ohjeena voisi sanoa, että napeilla valitaan komppi ja soundi, otetaan koskettimistolta ensimmäinen sointu, painetaan start-nappia ja voi la'! Polkka, lambada, kantri tai merengue kajahtaa ilmoille kvintetin ellei vähän suuremmankin kokoonpanon ehtymättömin voimin. Vasen käsi syöttää orkesterille sointuja ja oikea käsi voi keskittyä melodian soittamiseen tai vaikkapa säkkipillisooloon. Kyse on siis varsinaisista maailmanmusiikkimyllyistä. Soitinten valmistajat ovat panostaneet helppokäyttöisyyteen. Yleisesti suosittu One touch play -toiminto valitsee esimerkiksi oikealle kädelle automaattisesti komppiin sopivan soolosoundin. Instrumenteilla voi operoida monella eri vaikeus- ja taitotasolla, mikä on varsin järkevää vaihtelevia käyttäjäryhmiä ajatellen. Esimerkiksi Yamahassa äänen kirkkautta voi säätää yhtä ainoaa arvoa muuttamalla. Syvällisempää uppoutumista kaipaava pääsee halutessaan kuitenkin ohjaamaan alipäästösuotimen toimintaa myös LFO:n ja 14-parametrisen verhokäyrän avulla. Instrumentit mukautuvat myös muusikon soittotaitoihin. Esimerkiksi automaattisäestyksen sointujen ohjaamiseen on tarjolla jokaisessa laitteessa vähintään kolme tapaa: yhden sormen menetelmä, kokonaisten sointujen soittaminen ja pianisti-vaihtoehto. Viimeksimainitussa koko koskettimistolla soitetaan tavallisen pianon tyyliin, ja soitin yrittää parhaansa mukaan tunnistaa soitosta käytetyt soinnut. Toki soittimet saa toimimaan ihan tavallisena digitaalipianona tai syntetisoijana, ilman komppeja ja automaattisäestystä. Soittohommiin pääsee kaikilla testissä olleilla laitteilla nopeasti käsiksi, kunhan ei pode nappulakammoa. Erikoisempien toimintojen käyttöä voikin sitten opetella seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana.
Moderneja äänimaisemia One-man-bandien äänikoneisto perustuu useimpien syntetisoijien tapaan PCM-ääninäytteisiin. Läheskään kaikki valmistajat eivät ilmoita PCM ROM -muistien kokoja, joten niitä ei ole myöskään tässä taulukoitu. Muistia kumminkin tarvitaan, sillä äänivalikoimat ovat varsin laajoja. Toisaalta muistia ei selvästikään ole kulutettu eri voimakkuuksilla soitettujen näytteiden samplaamiseen. Akustisten soitinimitaatioiden lisäksi soundeista löytyy ääniefektejä ja synteettisiä soundeja. Soundit eivät ole tyypillisesti erityisen luonnonmukaisia vaan pikemminkin kirkkaiksi ja miksauksesta esiin puskeviksi muokattuja. Toisaalta pianosoundi oli aika hyvä monessa soittimessa, varsinkin Rolandissa. Äänten kohinatasossa oli vaihtelua, mutta ei näitä soittimia ole studioon tarkoitettukaan. Kaiken kaikkiaan äänimaisema on jokaisessa soittimessa vähintään kohtuullisen hyvää tasoa. Soundien muokkausmahdollisuudet vaihtelevat. Toisen ääripään muodostavat Korg, Technics ja osin Yamaha, joissa soundit ovat käsiteltävissä lähes edullisten syntetisoijien tapaan. Technicsin suotimet lyövät muuten monipuolisuudellaan monet nykyisistä syntetisoijista. Skaalan toisessa ääripäässä on Roland, jossa äänet eivät ole ollenkaan muokattavissa, mutta onneksi sen valmiit ääniohjelmat ovat joukon parhaasta päästä. Näiden ääripäiden väliin jäävät Generalmusic, Kawai ja Solton, joissa käyttäjä voi säätää eräitä ääneen ominaisuuksia, mutta itse synteesikoneiston parametreihin ei pääse käsiksi. Esimerkiksi atakkia voidaan nopeuttaa tai hidastaa, mutta varsinaista amplitudin verhokäyrää ei voida muuttaa. Suurin osa käyttäjistä ei rakentane omia soundejaan, joten soundien muokkausmahdollisuudella ei kannata liikaa hehkuttaa. Asialla on merkitystä lähinnä silloin, kun soitinta halutaan ohjelmoida syntetisoijan tapaan bändin tai sekvensserin kanssa käytettäväksi. Ääniohjelmien editointiin liittyy useita kymmeniä parametreja, joita ei ole kaikkia taulukoitu. Taulukossa on esitetty tiiviisti amplitudin, taajuuden ja suodinten ohjaukseen käytössä olevat menetelmät. Triviaaleja tekijöitä, kuten esimerkiksi äänen voimakkuuden ja virityksen, panoroinnin, kontrollereiden ja efektilähtöjen ohjaamista ei ole taulukoitu; tällaiset perusasiat ovat kaikissa soittimissa kunnossa. Ainakin Generalmusiciin, Soltoniin ja Yamahaan pystyy hankkimaan levykkeellä kokonaan uusia PCM-aaltomuotoja. Aaltomuodot voi tallettaa kiintolevylle (Soltonissa vakiona). Näin soitinten äänimaailma on kokonaan uusittavissa. Tätä ominaisuutta ei kuitenkaan varsinaisesti testattu. Efektiprosessoreista on tullut vakiotavaraa yhdenmiehen orkestereissa. Tehostemyllyjen monipuolisuus on itse asiassa samaa kaliiperia kuin monessa syntetisoijassa. Tehosteita on käytössä tyypillisesti kahdesta viiteen, ja efektien toiminta on melko tarkasti parametroitua.
Taulukoitua tietoa Vertailun helpottamiseksi soittimista on koottu faktatietoa lehdessä oleviin taulukoihin. Taulukoihin ei ole listattu kaikkia instrumenttien ominaisuuksia, vaan tarkoitus on eritellä laitteiden välisiä eroja. Painopiste on toimintojen teknisessä tarkastelussa. Taulukkoja tutkittaessa on muistettava, että terminologia vaihtelee osittain soitinmerkkien välillä. Esimerkiksi rekisterimuisteista käytetään nimityksiä registration ja panel memory. Luokittelussa on keskitetty toimintojen sisältöön eikä nimiin. Työssä oli käytettävä tulkintaa: minkä tasoiset muokkausmahdollisuudet esimerkiksi luetaan tapahtumien editoinniksi komppien rakentamisessa? Taulukot kuvannevat kuitenkin olennaisesti laitteiden kykyjä ja eroja.
Kenelle kellot soivat Kaikki testatut soittimet ovat omassa sarjassaan hyviä ja moneen käyttötarkoitukseen kelvollisia. Instrumenteissa on silti eroja, jotka liittyvät sekä konkreettisiin ominaisuuksiin että mieltymyskysymyksiin komppien ja soundien suhteen. One-man-bandia havittelevan kannattaa siksi vertailla laitteita ja kokeilla soittamista suosimiensa säestyskomppien kanssa. Kannattaa myös tarkistaa soitinmallien uusiutuminen tekniikka kehittyy tälläkin alalla nopeasti. On myös huomattava, etteivät testissä olleet laitteet ole valmistajiensa ainoita malleja, vaan tarjonta on paljon laajempaa.
Generalmusic WK4 Generalmusic WK4 on testatuista soittimista ehdottomasti kunnianhimoisin konstruktio. Graafinen käyttöliittymä perustuu ikkunointiin ja moniajoon. Esimerkiksi ääniohjelmia tai efektiasetuksia voi muuttaa kesken sekvensserityön. Laitteen toteutus on monilta osin harvinaisen perusteellinen. Takalevy liitäntöineen kertoo heti, mistä on kyse: MIDI-liittimiä löytyy tuplasti normaaliin verrattuna, äänilähtöjä on neljä ja audiotulojakin kaksi trimmauksineen. Liittimiä jalkakontrollereille on neljä ja niiden lisäksi tarjolla on liitäntä jalkiolle. Suora tietokoneliitäntäkin on, ja kuulokkeita saa kytkettyä etupuolelle kaksin kappalein. Lisävarusteena saadaan vielä videoliitäntä laulujen sanojen ja nuottien näyttämiseksi televisioruudulla Instrumentin oppimiskynnys on selvästi muita testattuja laitteita korkeampi. Laitteen parissa kului runsaasti aikaa, vaikka takana oli jo perehtyminen viiteen muuhun yhdenmiehen orkesteriin. Tämä johtuu lähinnä uusien toimintojen ja käsitteiden paljoudesta. Kuvaavaa on, että ohjekirjassa on varattu 14 sivua pelkästään käyttöliittymän toiminnan kuvaamiselle (ikkunoinnit, nappulatekniikka yms.). Toiminnoissa on kyllä selkeä logiikka, kunhan uusiin asioihin tottuu. Instrumentin käyttömukavuus on suunniteltu hyväksi: nappuloiden muotoilu ja järjestely on onnistunut. Valitettavasti ainakin testiyksilössä toteutus jätti toivomisen varaa. Monet nappuloista olivat perin jäykkiä, joten painalluksiin on keskityttävä. Generalmusicin toteutus muistuttaa kovasti tietokoneiden graafisia käyttöliittymiä, mikä on nykysuuntaus myös eräissä syntetisoijissa. Soittimessa on jopa toiminnon peruutus- eli undo-nappi! Enter- ja escape-näppäimillä on tärkeä merkitys, ja ohjelmoitavien padien avulla voi näyttöruudun kuvan tallettaa levykkeelle bittikartaksi. WK4:n ominaisuuksia on jopa hiukan vaikea vertailla muiden testattujen instrumenttien kanssa. Soittimen käyttö perustuu raitakäsitteeseen (track) kaikissa eri tilanteissa: automaattisäestystä ja sekvensseriä käytettäessä, efektejä ohjattaessa tai yksinkertaisesti soitettaessa halutuilla soundeilla. Kullekin kuudestatoista raidasta voi määritellä muun muassa oman ääniohjelman, aktiivisen lyöntivoimakkuusalueen, äänenvoimakkuuden ja -panoroinnin, transponoinnin, audiolähdöt sekä efektiasetukset. Raidat voivat soida koskettimistolla päällekkäin tai vierekkäin tai niitä voidaan käyttää MIDIn kautta. Ääni- ja komppiosasto ovat asiallisia. Kompeista mieleen jäivät erityisesti mukavat new age -tyylit. Soundit ovat aika prosessoituja ja kirkkaaksi miksattuja. Kun komppien ja sekvenssien ohjelmointimahdollisuudet ovat niin perusteellista työtä, ääniohjelmien niukka muokkausmahdollisuus tulee lievänä yllätyksenä. Tehostepuoli on moitteeton. Generalmusic sopii tilanteisiin, jossa tarvitaan monipuolista ja monella tavoin ohjelmoitavaa multimediatyöasemaa. Tietokoneen kumppaniksi laite istuu mainiosti. Korkeahko oppimiskynnys ei puolla laitteen valintaa ensimmäiseksi soittimeksi, mutta kouliintuneen käyttäjän käsissä WK4:n mahdollisuudet ovat melkoiset.
Kawai Z1000 Kawai Z1000 on suoraviivainen, silti komppien ja sekvenssien suhteen monipuolisesti ohjelmoitava instrumentti. Kompeissa on peräti kuusi erilaista variaatiota ja kuusi filliä, mikä on eniten testatuista soittimista. Muokkausmahdollisuudet ovat kelvollisia, vaikka kompit eivät tunnekaan dynamiikkaa lyöntivoimakkuuden suhteen. Erityisesti mainittakoon groove-edit, jonka avulla voi hienosäätää kompin tai sekvenssirytmin tunnelmaa hienojakoisten ajoitusmuutosten avulla. Soundimaailma on yhdenmiehen orkesterille tyypillinen. Ääniohjelmien editointimahdollisuudet ovat niukkoja, mutta efektejä ja niiden asetuksia on tarjolla riittävästi. Erikoisuutena Kawaissa on kolmiulotteista tilaa simuloiva 3D-efekti. Koskettimisto ei tunnista lainkaan jälkipainoa, mikä rajoittaa käyttöä tietynlaisissa tilanteissa. Toinen miinus kirjataan soundien vaihtamisesta: ääniohjelman vaihto ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan kone tuumii ensin hetken. Käynnissä olevan säestyskompin sujumiseen tuumaustauko ei onneksi vaikuta. Kawai on kelpo yleiskone, joka sopii varsinkin omien komppien ja sekvenssien rakentelusta ja käytöstä kiinnostuneille.
Korg iX300 Korg iX300 muistuttaa syntetisoijaa. Äänikoneisto onkin tuttu Korgin syntetisoijista ja yhtymäkohdat esimerkiksi Riffissä 4/1996 testattuun N364-soittimeen olivat ilmeiset. Ulkoasu ja käyttöliittymä ovat syntetisoijamaisen pelkistettyjä. Omia kaiuttimia ei ole, ja näyttöruutu on ryhmän pienin. Korgissa käyttäjä ei voi rakentaa omia komppeja lainkaan. Monelle soittajalle tällä puutteella ei ole merkitystä, ja toisaalta valmiit kompit ovat erinomaisen musikaalisia. Komppeja voi myös hankkia levykkeellä lisää. Ääniohjelmien muokkausmahdollisuudet ovat oivallisia. Suotimet, verhokäyrät, matalataajuusoskillaattorit ja erilaiset modulointimahdollisuudet kertovat valmistajan kokemuksesta syntetisoijien suunnittelussa. Soundien laatu on Korgin taattua tavaraa, esimerkiksi pianosointi on joukon parhaasta päästä. Kodin viihdekeskukseksi tarjolla on ehkä osuvampia vaihtoehtoja, mutta muusikon harjoituskaveriksi iX300 on oiva valinta. Yhteisharjoituksissa soitin toimii syntetisoijana ja kotona taustabändinä. Myös one-man-band -keikalle Korg sopii kevyenä laitteena luontevasti.
Roland E500 Roland E500 on selkeä ja laadukas soittopeli. Mallin uutuus on kuultavissa positiivisella tavalla sekä komppien että soundien tuoreudessa. Äänimaailma on tasokas; esimerkiksi piano ja eri puhaltimet erottuvat edukseen sekä luonnollisuudellaan että soitettavuudellaan. Komppiosasto on mielenkiintoinen. Komppien teossa ei ole tyydytty kaavamaisiin säestyskuvioihin, vaan elävyyttä on haettu rohkeiden riffien ja soundien avulla. Monet kompeista eivät kuulosta vain tietyn musiikkityylin ideaalisilta malleilta vaan todellisilta musiikkikappaleilta. Merkittävä tekijä komppien onnistumisessa on hyvälaatuisilla ja hyvin sovitetuilla kitarasoundeilla. Näin Roland selviää luokkansa priimuksena rocktyyppisissä musiikkityyleissä. Instrumentti on tarkoituksellisesti tehty suoraviivaiseksi ja helppokäyttöiseksi. Esimerkiksi näyttöruudun alla on kolme reilunkokoista nappia: Piano, Organ ja Arranger. Näiden avulla saa soittimen muutettua hetkessä tavalliseksi digitaalipianoksi tai -uruksi tai soittovalmiina olevaksi one-man-bandiksi. Vastaavasti ohjelmointimahdollisuudet ovat niukahkot. Ääniohjelmia ei voi muokata lainkaan ja komppien tekeminen keskittyy lähinnä valmiiden komppien elementtien yhdistelyyn. Yksinkertaisella sekvensserillä tehtyjä kappaleita voi tosin muuntaa kompeiksi. Puuhassa on näin kuitenkin monta välivaihetta. Laatusoundit ja mielenkiintoiset kompit houkuttelevat musikaalista ostajakandidaattia. Roland on tehty soitettavaksi eikä ohjelmoitavaksi.
Solton MS100 Solton MS100 on keikkasoitin sanan varsinaisessa merkityksessä. Erinomainen koskettimisto on pidempi kuin muissa soittimissa eikä pakettiin ole liitetty omia kaiuttimia soittimen painoa ja kokoa kasvattamaan. Käyttö on suoraviivaista. Ulkoasu on karuimmasta päästä, ja näyttöruutu on suhteellisen pieni. Tärkein tekijä keikkakäyttöä varten ovat kuitenkin kompit ja soundit, joihin Solton on loihtinut ihmeellistä tenhoa. Kompit ovat keikoille sopivan yksinkertaisia; meno on tukevaa ja kulkevaa. Kompit jättävät myös tilaa laulu- sekä soolo-osille, ja saatavilla on sovituksia suomalaisista hittikappaleista. Äänet eivät ole kohinattomia, mutta ne on tallennettu sävykkäinä. Vahvat urkusoundit ovat esimerkiksi sattuvia, vaikkei laitteesta löydykään äänikertavetimiä. Äänet löytävät myös hyvin tilansa miksauksessa, ja Solton kuulostaa enemmän lavabändiltä kuin studiomiksaukselta, mikä lienee monelle keikkailijalle tavoiteltava tila. Soltonin liitännät ovat esimerkilliset. Audiolähtöjä on neljä, joten esimerkiksi bassosoundi voidaan toistaa oikean bassovahvistimen kautta. Kahden MIDI-sisääntulon ansiosta laite voi toimia merge-boxina. Näin keikalla voidaan käyttää Soltonin oman koskettimiston lisäksi vaikkapa MIDI-haitaria. Tätä varten on soittimessa aivan oma tilansakin.
Teksti on lyhennelmä artikkelista, joka on julkaistu Riffin numerossa 2/1997
|
