Ilman USA:ssa vaikuttaneita Neurosista ja Isista meillä tuskin olisi näin näkyvässä mitassa postmetalliksi kutsuttua synkemmän tunnelmamusiikin alalajia, joka vetoaa pikemmin mollihorroksessa velloviin gootteihin kuin riehakkaasti laukkaavan sankariheavyn ystäviin.
Yhtä lailla blackmetallin nihilismin kuin Glenn Brancan kitaravallieepostenkin innoittamat tekijät ovat tottuneet alistamaan laulun yhdeksi elementiksi muiden äänesten sekaan, ja siinä piileekin yksi lajityyppiä määrittävistä tekijöistä.
Jokunen vuosi sitten yksi postmetallin kuumista nimistä koko maailmankin mittakaavassa oli Kokkolassa 2001 perustettu ja sittemmin turkulaistunut Callisto. Lavennettuaan ilmaisuskaalaansa rekrytoimalla laulajakseen tamperelaisessa Pofonyssa kannuksensa keränneen Jani Ala-Hukkalan ja julkaistuaan kiitellyn Providence-albumin (2009) yhtye kuitenkin katosi tutkasta.
Nyt kuusikko palaa tutkimaan monoliittiä jälleen uudesta vinkkelistä. Kärjessään kitaristi-laulaja Markus Myllykangas ja Viitasen Piian bändissäkin vaikuttava basisti Juho Niemelä Callisto löytää postmetalliin kymmenen uutta tulokulmaa. Yhtä syviä uria kuin klassikoksi nostetulla Noirilla (2006) ei nyt kuitenkaan uurreta.
