Monesti livejulkaisuja on tehty levytyssopimuksen täyteen saamiseksi, mutta en usko Joe Bonamassalla olevan moista ongelmaa. Vaikka hän julkaiseekin livejä enemmän kuin melkeinpä kukaan muu artisti, niiden taltioinneissa on jokin erikoisuus, joka halutaan tuoda muidenkin kuin paikalla olleiden kuultaville ja nähtäville.
Parin vuoden takainen Wienin keikka oli otos pienestä akustisesta erikoiskeikkojen sarjasta, viimevuotinen satsi taas neljä keikkaa samasta kaupungista eri bändien ja keikkasettien kanssa ja nyt käsillä on hyväntekeväisyysmielessä järjestetty erikoisuus pääteemanaan kunnianosoitus Muddy Watersille ja Howlin’ Wolfille.
Kun näistä tapahtumista lukee netistä, toivoisi päässeensä sinne. Ja onhan kunnollinen kuva- ja äänitaltiointi vastaveto käsivaralla kuvatuille videoille, joita jo viime syksystä on pyörinyt netissä.
Viime elokuun lopun kahden keikan taustabändissä on kolmen torven ja huuliharpun sektio, komppikitarassa aina mainio Kirk Fletcher ja koskettimissa SRV:n kanssa soittanut Reese Wynans, joka nyttemmin on liittynyt vakituisesti Bonamassan bändiin.
Kummankin bluesmiehen ohjelmistosta on valikoitu kahdeksan biisiä, eikä tavoitteena ole versioida niitä wanhaan malliin, vaan enimmäkseen aika ripeällä tai keskitempolla ja Bonamassaan keskittyen mennään. Muut saavat soolotilaa varsin vähän, mikä on harmi, sillä lyhyissä osuuksissaan torvimiehet sekä Wynans ja Fletcher ovat päteviä.
Bonamassa puolestaan pääsee irrottelemaan oikein kunnolla, ja koskapa yleisö tuntuu meiningistä innostuvan, Joe lykkää pökköä pesään ja vetelee roiman pitkiä sooloja biisistä toiseen eikä tunnu hyytyvän kameroiden edessä. Yleisö saa mitä tilaa.
On ollut tapana huomauttaa Bonamassan lauluäänestä, mutta eipä huomautella enää, sillä mies on urakoinut perusteellisesti äänensä kehittämiseksi ja pärjää nykyään aivan mainiosti. Bändistä tosin olisi löytynyt vielä parempi vokalisti, Mike Henderson, joka nyt vain soittaa huuliharppua.
Bluesia saadaan tanakka puolentoista tunnin annos, minkä jälkeen seuraa vielä satsi Bonamassan omaa ohjelmistoa – jopa kolme biisiä viime syksyn studiolevyltä, joka keikan aikaan ei ollut vielä ilmestynyt. Ja ilmeisesti Sloe Gin ja John Henry on pakko soittaa joka keikalla, joten nekin kuullaan taas.
Tämä keikkataltiointi julkaistaan sekä pelkkänä audioCD:na ja vinyylinä että kuvallisena versiona Dvd- ja Blu-Ray –formaateissa. Biisit ovat kaikissa samat, mutta liikkuva kuva antaa tällä kertaa hiukan lisäarvoa. Ensinnäkin, keikkapaikkana toiminut Red Rocks Amphitheatre on yksi upeimpia ulkoilmanäyttämöitä. Kun soitto alkaa iltahämärissä, lavaa ympäröivä kallioiden rinki näkyy vielä hienosti luonnonvalossa. Illa pimetessä autiomaa katoaa näkyvistä, kun taas horisontissa siintävät Denverin valot. Kuvagalleriassa nähdään pieni valikoima otoksia lavalta ja sen takaa ja pakolliset haastattelut.
Toisena bonuksena on Bonamassan ja tuottaja Kevin Shirleyn automatkailua Mississippin suistossa, jossa miehet vierailevat Delta Blues –museossa, jutustelevat Bonamassan uran alkuvaiheista ja käyvät tienristeyksissä – mikä niistä onkaan se, jossa Robert Johnson myi sieluaan?
Joe Bonamassa: Muddy Wolf at Red Rocks (Provogue, 2015)
