Suomibalkanin ehdoton suunnannäyttäjä pistää parastaan Sveitsissä äänitetyllä livelevyllään ja osoittaa, ettei kieli ole ongelma. Meininki välittyy ja todistaa tämän ryhmän kovasta livekunnosta.
Jaakko Laitisen johtama rykmentti on ilahduttanut suomalaisia persoonallisella sopallaan jo kymmenen vuotta. Siinä soi sota-aikojen härmäläinen iskelmäperinne, venäläinen melankolia ja balkanilainen meininki. Poronkäristys ja perunamuusi, suolakurkut ja sipulinen chilimakkara kossusnapsilla ryyditettynä – toimii! Lapin pojat yhdistävät ennakkoluulottomasti ja taidolla omat perinteensä maailmallakin kovasti nousussa olleeseen Balkanin kansanmusaperinteeseen. Liitto ei varmasti ole kaikkien mieleen, mutta sen toimivuudesta todistaa puolueettomasti tämä Zürichissä vuonna 2017 äänitetty dokumentti.
“Hello ladies and gentlemen. We are Jaakko Laitinen ja Väärä raha from Finland, from Lapland”, ilmoittaa Laitinen konsertin aluksi. Sen jälkeen meno on kova ja yleisö elää mukana. Bändi vetää kuin rykimäaikaan auringonpistoksen saanut porotokka – eli jarruttelematta aitojen yli. Seremoniamestari Laitisen välispiikit ovat helmiä biisien välissä. Todennäköisesti puolet saksalaisyleisöstä on suunnitellut tämän jälkeen matkaa eksoottiseen Lappiin.
Biisit ovat pääosin omaa tuotantoa, mikä tekee keitoksesta uniikin – osaltaan sitä tietenkin tekee jo suomenkielisyys. Materiaali on myös hienosti linjassa lainakappaleiden kanssa. Äiti kulta (trad.), joka löytyy jo bändin hienolta Yö Rovaniemellä -albumilta (2012) on koskettava osoitus orkesterin slaavilaisista juurista. Omat sävellykset ovat kuitenkin kuranttia materiaalia. Sivutien kautta (säv/san: Laitinen) on hauska kertomus pimeän pullon ostoreissusta.
”And now we go back to love songs.” ja alkaa Yö Rovaniemellä (säv: Hast, san Laitinen), vähintäänkin erikoinen sekoitus mystisiä idän melodioita ja kebab-komppia. Kappaleen helmi on vierailevan pelimannin, Markus Pajakkalan, sopraanosaksofonisoolo, joka on täynnä yön kiihkeyttä.
Ja vaikka ollaan Lapista, ei bändin poljento ei häviä yhtään eteläeurooppalaisille serkuilleen. Rytmiryhmä Tuomo Kuure kontrabassossa ja Janne Hast rummuissa pitää homman tiukasti kurissa, niin ettei homma mene laukalle. Haitaristi Marko Roininen on myös keskeisessä roolissa, tuoden soppaan slaavilaisen mausteen. Kaiken yllä ratsupiiskaa heiluttaa kuitenkin kasakka Laitinen, joka onnistuu kiihkeällä vibratolla varustetulla tenorillaan loihtimaan intensiivisen tunnelman. Levyn päättävä Hän ei lemmi mua (säv/san: Laitinen) kulkee jo sellaisella laukalla, että Viktor Klimenkokin olisi vaikuttunut.
Laitisen lyriikat ovat oma riemastuttava ulottuvuutensa. Vanhaa Suomi-iskelmää mukailevat rakkauslaulut toimivat mainiosti ja juomalaulut ovat Laitisen ominta kauraa. Kulutusyhteiskunnan kekkereitä kritisoiva Supermarketin parkkipaikalla (säv: Roininen) on kuitenkin yksi levyn kohokohdista. Se naurattaa joka kerta.
On nerokasta julkaista livelevy näinä aikoina, kun kaikilla on hirveä vaje elävästä musiikista. Tätä vinyyliä on myös turha etsiä suoratoistopalveluista, joten kannattaa suunnistaa lähimpään vinyylikauppaan, mikäli sellainen vielä kotikylästänne löytyy. Onnistuneiden kansien mukana seuraa hieno juliste, jota voi tuijotella siihen asti kunnes pääsee keikalle. Siellähän tämä orkesteri pitää loppujen lopuksi kokea.
Yhtyeeseen kannattaa tutustua tarkemmin vaikka tsekkaamalla sen kotisivut.
