Se mikä aiemmin jäi työpaikan kahvihuoneessa heitoksi eilisillan konsertista, uudesta levystä tai radiohitistä, päätyy nyt yhä useammin julkiseksi kannanotoksi sosiaalisessa mediassa tai netin keskustelupalstoilla. Mutta poikkeaako päivälehtien perinteinen musiikkikritiikki sitten jotenkin nykyaikaisesta jokamiehenoikeudesta?
Musiikkikritiikki on Suomessakin vanha instituutio. Professori Jukka Sarjala on todennut sillä olleen vakiintuneen aseman jo 1890-luvun helsinkiläisessä sanomalehdistössä. Leikkisästi voidaan todeta, että kritiikki syntyi hopealusikka suussa, kun lehdistö antoi sen pohjaksi oman vakiintuneen arvovaltansa.
Musiikkikritiikki-termin sisältö on vaihdellut eri aikoina. 1700-luvulla kritiikiksi miellettiin taito lukea oikein vanhoja auktoriteetteja kuten Raamattua ja antiikin klassikkoteoksia. Keskeistä oli erottaa väärennökset ja virheelliset tulkinnat aidoista. 1791 Johann Georg Krünitzin kirjoittamassa ensyklopediassa kritiikin määritelmä viittasi kriitikkoon oppi- tai ammattialansa osaajana. Arvioinnin pätevyys perustui alan sääntöjen tuntemiseen. Kriitikon tehtävä on pysynyt edelleen tyypillisesti sivutoimisena työnä ja kutsumustehtävänä.
Aina 1950-luvulle asti kriitikot olivat pääasiassa säveltäjiä kuten Heikki Klemetti ja Joonas Kokkonen. Suomen tunnetuin kriitikko lienee edesmennyt Helsingin Sanomien pitkäaikainen kriitikko Seppo Heikinheimo. Hänen usein joko ylistävät tai täysin lyttäävät arvostelunsa herättivät aikoinaan risti-riitaisia tunteita ja vaikuttanevat vieläkin jossain määrin musiikkikritiikin asemaan.
Nykyisin varsinkin sanomalehdissä kriitikkoina toimivat kulttuuritoimittajat ja avustajat, joiden koulutustaustat vaihtelevat. Kulttuuritoimittajissa on esimerkiksi etnomusikologeja ja musiikkitieteilijöitä. Avustajina on heidän lisäkseen mm. musiikin alan opettajia ja musiikin harrastajia. Viimeisen 20 vuoden aikana klassisen musiikin konserttikritiikkien rinnalle on noussut populaari-, etno- ja kansanmusiikin sekä jazzin arviointi. Kriitikoille ei ole muodollista koulutusohjelmaa tai yksiselitteisiä pätevyysvaatimuksia. Viime kädessä mediaväline itse arvioi kriitikon ammattitaidon riittävyyden, kun se valtuuttaa sopivaksi katsomansa henkilön laatimaan arvostelun ja julkaisee sen.
Musiikkikritiikkiä on karrikoidusti kahdenlaista: levy- ja konserttiarvosteluja. Se voi olla kirjoitettua tai puhuttua; arvosteluja julkaistaan lehdissä, televisiossa, radiossa ja Internetissä. Konserttiarvostelut koskevat yleensä yhtä esiintyjää – vain harvoin esimerkiksi kokonaista tapahtumaa, kuten festaria. Levyarvostelut ovat tyypillisesti lyhyitä ja napakoita ja niitä julkaistaan usein lukuisia yhdessä artikkelikokonaisuudessa.
Konserttikritiikkejä julkaisee pääasiassa sanomalehdistö. Musiikki- ja aikakauslehdistössä, mm. nuortenlehdissä, arvioi-daan paljon levyjä. Levyarvostelut käsittelevät edelleen lähes pelkästään perinteistä albumiformaattia, vaikka se onkin joutunut musiikin kuuntelussa väistymään yksittäisten kappaleiden ja teemakanavien tieltä. Onkin kiinnostavaa nähdä, tuleeko ar-vioin-ti tulevaisuudessa kohdistumaan esimerkiksi enemmän artistiin, kanaviin tai yksittäisiin kappaleisiin ja muuttuuko kritiikin luonne tai tyyli musiikkialan muutosten myötä.
Joonas Kokkonen mainitsee kritiikin ytimen löytyvän kritiikki-sanan kreikkalaisista juurista: sana tarkoittaa alun perin arvostelutaitoa, ei varsinaisesti arvostelua. Kritiikillä on myös merkittävä historiaa säilyttävä tehtävä. Kuten säveltäjä Mikko Heiniö on todennut, musiikin historia on paljolti musiikista puhumisen ja kirjoittamisen historiaa.
Musiikkikriitikoksi päädytään edelleen yleensä siten, että tiedotusvälineestä pyydetään sopivaksi katsottua henkilöä tehtävään. Toinen tyypillinen polku kriitikoksi alkaa siitä, että asias-ta kiinnostunut henkilö tarjoutuu kirjoittamaan arvosteluja. Yhtenä kriitikon ”virallisena” merkkinä voitaneen pitää henkilön kuulumista SARViin, Suomen Arvostelijain Liittoon.
Juttusarjan kirjoittaja on musiikinopettaja Etelä-Pohjanmaalta ja hänellä on yli kymmenen vuoden kokemus musiikki-kritiikkona. Näkökulmaa kirjoittamiseen antavat filosofian maisterin tutkinto musiikkikasvatuksen alalta sekä omakohtainen muusikkous – Jaakko Laakson pääsoitin on piano, mutta sen ohella hän on myös multi-instrumentalisti, sovittaja/tuottaja, studioäänittäjä jne.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2012 ja se avasi kolmiosaisen sarjan, jonka seuraavat osat julkaisemme netissä heinäkuun tulevina perjantaina. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.
