Sain kesällä 2005 lomamatkaa suunnitellessani varsinaisen kuningasajatuksen. Pöytälaatikossa oli nimittäin lastenlaulu, jossa puidaan sattumoisin matkustamisen ihanuutta. Olisihan mainiota, jos sellainen laulu voisi alkaa Välimeren kohinalla ja kaskaiden sirityksellä – pääsisi kuuntelija tunnelmaan ennen ensimmäistäkään soitettua ääntä!
Siispä tuumasta toimeen ja vieläpä aivan noviisina, vailla minkäänlaista omaa kokemusta kentällä äänittämisestä. Olen kyllä päässyt katselemaan vierestä niin radion kuin televisionkin puolella erilaisia toteutuksia, mutta siinä kaikki.
Ja niinhän se on, että studio on studio ja luonto on luonto. Studiossa miltei kaikki on jotenkin hallittavissa lukuunottamatta Artistin päähänpistoja. Luonnossa mikään ei ole hallittavièssa, mutta ilmeisesti asioiden kanssa voi oppia tulemaan toimeen, kunhan kokemusta karttuu.
Ensinnäkin ne aallot, jotka ennakkokuvitelmissa vyöryvät tasaisella rytmillä rantaan ja kuulostavat isoilta, kohisevilta ja selkeiltä, ovatkin luonnossa ihan jotain muuta. Rannan linja polveilee ja sama aalto osuu maihin eri aikaan eri kohdissa. Eikä ollenkaan mukavasti niin, että kohina alkaisi stereokuvan toiselta laidalta ja kulkisi sitten toiselle laidalle siististi. Vaan aivan epäjärjestyksessä sinne tänne poukkoillen.
Ja tuollainen yhden aallon sekainen loiskinta jatkuu vieläpä niin pitkään, että ennenkuin viimeinen paikalliskohina viimein laantuu, niin seuraava aalto jo pitää ääntä jossain päin. Ja kun lopulta löytää sellaisen kohdan rannalta jossa kuulee vain sopivan rajallisen ja selkeän otoksen aallon rantautumisesta, huomaa ettei aaltojen välissä ole hiljaisuutta vaan pohjassa vesimassan mukana toisiinsa hankautuvat kivet pitävät etäisen liikennemelun kaltaista jurinaa. Niinkuin jättiläinen veivaisi kivimassaa suunnattoman suuressa betonimyllyssä.
Jälkikäteen naurattaa, kun kokenut kuunnelmien ja äänitehosteiden äänittäjä toteaa, ettei niitä aaltoja kannata Välimereltä hakea, San Diegon hienojyväisllä hiekkarannoilla on sopivampia...
Tuulen suojaan
Vaan viimein löytyi sellainenkin ranta, jossa oli kyllin hienoa hiekkaa eikä pikkukivien jurinaa. Siellä kävi aivan selväksi, ettei sellainen villakoiran näköinen tuulisuoja olekaan hätävarjelun liioittelua. Puiden oksat sojottavat kyllä hievahtamatta aloillaan, iholla ei tunnu mitään, mutta liki olematon, tasainen mereltä puhaltava ilmavirta on siltikin liikaa herkille mikrofoneille.
Kumolleen kannetun rantatuolin verkkokangas antoi hiukan apua, mutta ei estänyt tuulta puhaltamasta mikrofonia tukkoon. Joten kiiruusti hotellihuoneeseen kehittämään perus-superlontötteröä pätevämpää tuulisuojaa.
Ja sellainenhan syntyy leikkaamalla ensin lähdevesipullon suuosa suppiloksi, jonka läpi mikrofoni voidaan pujottaa. Sitten solakan mikrofonin ympärille hieman nenäliinaa tiivisteeksi ja kiinnitys muutamalla teippikierroksella.
Röden NT5-pari oli sopivan hintainen ja kokoinen mukaan otettavaksi. Teippiä runkoon ja sovitus pullon suuaukkoon oli juuri passeli.
Ulos sojottavaan mikrofonin kantaan luonnollisestikin piuha, ja kuuntelevaan päähän sinne suppilon sisään superlonhattu paikoilleen. Koko hökötyksen kruunaa sukka joka vedetään suppilon päälle niin, että sukan kärkiosa pysyy itsekseen vajaan 10 sentin mittaisella tötteröllä suppilon etupuolella ja sukan nilkkaosa peittää sitten suppilon muun osan aivan mikrofonin kantaan asti. Jos haluaa vielä tehostaa tuulivaimennusta, voi superlonhatun asettaa mikrofonin ylle siten, että superlonin sisäpinnan ja kapselin väliin jää vielä pieni onkalo.
Sukka ei ole kotikutoinen, mutta sen avulla viritelty tuulisuoja kylläkin. Mikrofonille annetut suoritusarvot tuskin pitävät kutiaan suppilossa, mutta tässä tilanteessa käypä tapa ratkoa pulma, joka olisi muutoin tärvellyt koko homman. Kun johdon lykkää paikoilleen, koko hökötyksen saa juuri ja juuri XLR-liittimen kohdalta adapteriin kiinni.
Koeponnistus hotellihuoneen parvekkeella varmistaa onnistumisen: suppiloviritys toimii kohtuudella, mutta speksien mukaiseen suuntakuvioon tai taajuusvasteeseen ei kannattane enää uskoa. Viritys värittää ääntä, mutta ei tässä tapauksessa kohtuuttomasti. Hoppuhölkkää rannalle uusimaan kokeita.
Illuusion luominen
Havainto lyö taaskin korville: kun ääni on oikein iso, se ei tahdo millään mahtua tallentimelle ja tulla sieltä sitten alkuperäisen kaltaisena ulos. Kuuluville saa mahtavan kohinan kalvakan näköispainoksen valjuna ja latteana. Ei ihme, että elokuvissa käytetään monikanavaista äänimaailmaa...
Pelkkä rannalla seisoskelu stereopari kourassa ei selvästikään riitä, on mentävä äärimmäisyyksiin. Siispä omituisia mikrofoniasetelmia kokeilemaan, aivan rantaviivalle veden tuntumaan konttailemaan, luonnonkivistä ladotulle aallonmurtajalle tasapainoilemaan, pärskeitä väistelemään, onkaloihin käpertymään ja kaikkea muuta sellaista, mitä ei ole aikoihin voinut kuvitellakaan tekevänsä.
Ja kummallista muuten kuinka aika rientää, kun on hauskaa – tallennin varoittaa taas paristojen ehtymisestä. Ei oikeastaan ihme, kahdeksan sormipariston hommana on ruokkia myös mikrofoniparin phantom-nälkää. Jälleen uusi läksy: mikään määrä paristoja ei ole tarpeeksi ja se kovasti mainostettu pupuparisto voittaa aina marketin tarjoustuotteen. Kreikassakin. On jatkettava seuraavana päivänä.
Ajoitus ratkaisee
Olosuhteita ei voi ulkona hallita, mutta jotain voi sentään tehdä. Tarkkailemalla huomaa, että tuuli vaikuttaa olevan vähäisintä aikaisin aamulla ja juuri auringonlaskun jälkeen iltahämärissä, eivätkä ison meren aallot lakkaa loiskimasta lyhyen tyvenen hetkenäkään. Illalla tallenteelle tarttuu läheisen kylän iltaelämän ääniä, mutta aamulenkillä paljastuu, että ranta on autio ja kylä uinuu. Äänitetään siis varhain aamulla.
Ja jo onnistuu; liioitellun leveäksi asetettu herttapari poimii aallot ja vain aallot. Jopa sellaisena, että joku minua etevämpi äänitehostevelho saattaa saada niistä muokkaamalla varsin käyvät ja eläväiset kohinat.
Ei hullumpaa.
Tiedostot talteen
Jos jokin meni suunnitelmien mukaan niin se oli tiedostojen siirto talteen. Fostexin FR-2-tallennin tallentaa valitulla resoluutiolla 256 megan flash-kortille parikymmentä minuuttia, ja kerta-annos siirtyi näppärästi USB-kaapelia myöten läppärille. Tietokoneelta pääsee myös kätevästi putsaamaan kortin puhtaaksi uusia äänityksiä varten. Ja tyhjää tarvitaan aina lisää, sillä miksi tyytyä vain aaltojen taltiointiin, kun tarjolla on niin monta mielenkiintosta ääntä?
Kunnollinen kenttäoloihin suunniteltu tallennin on kaiken A ja O. Tämän kertomuksen aikaan Fostex FR-2 oli vielä suhteellisen tuore tapaus ja tuttu laite aiemmin tehdyn Riffin käyttötestin tiimoilta. Muistikortti täyttyy yllättävän pian, mutta onneksi materiaalin saa USB-väylää myöten tietokoneelle.
Kas kas
Ne aloittavat varhain auringon noustessa. Ensin joku yksinäinen aamuvirkku ilmoittaa heimolleen olevansa jo hereillä. Hetken aikaa viestintä sujuu harvakseltaan puusta toiseen huhuillen, mutta sitten koko kaskaiden suku yltyy karjumaan. Ja ne muuten todella karjuvat!
Kun yksi väsyy, toinen vasta lietsoo kiihkoansa täyteen tehoon. On mahdotonta erottaa yksittäisen eläinyksilön ääntä, valtava siritys ja raksutus täyttää koko maiseman.
Paitsi sen kohdan johon siirtyy mikrofoneineen. Ulkopuoline tarkkailija näyttää vaikuttavan kuin neutroniase: kaskaat jäävät paikoilleen, mutta laulu lakkaa.
Kunnes äänittäjä väsyy odottamaan ja siirtyy kyllin etäälle kuullakseen vahingoniloisen räyhäyksen taas siitä äsken aivan hiljaisesta paikasta.
Mutta ihmisen juoni on etevämpi kuin otukan, ainakin tällä kerralla. Niillä on nimittäin kehno muisti. Jos hankkiutuu nauhureineen oliivilehtoon ja asettuu puun alle aivan liikkumattomana, niin vartin päästä ne pikkusiivekkäät pörhyyttävät lähioksille ilman ujoutta. Ja alkavat heti huutaa kun laskeutuvat.
Oliivilehtoon kuuluu muitakin rempseitä ääniä kanojaan paimentavan kukon raakunnasta vahtia pitävän koiran haukuntaan. Mutta tuota yläpuolella pörräävää pienlentokonetta en kyllä tilannut paikalle. Siellä se nyt pärisee vailla minkäännäköistä tolkullista tehtävää, itsepintaisesti kaarros kaarrokselta, tärvellen luontoäänien sulot.
Lopulta, kun kytikselle on hankkiutunut riittävän monta kertaa ja tarpeeksi varhain aamulla ja myöhään illalla, on tallentimelle tarttunut jokunen sekunti sellaista mielikuvissa ääntelevää kaskaan sirinää – yksi viserrys tuolta ja toinen vastaamassa täällä. Loput tiedostot sisältävät miltei staattista surinaa, joka aaltoilee sen verran, että ääni saattaisi olla aivan hyvin alkujaan vaikka sähkövatkaimesta, verkkaisalla autopannerilla hämmennettynä.
Kotiin päästyä huojentaa, kun samainen konkari kertoo, että kaskaiden äänitykseen on tehostearkistoja kerättäessä uhrattu jopa viikko Kyproksella. Minulta meni vain muutama ilta, moukan tuurilla.
Tuuletus tekee hyvää
Toistaiseksi kesän saalis odottaa vielä hyötykäyttöä. Se on sitten aikanaan kyllä oleellinen juttu, mutta ei suinkaan ainoa puuhastelun anti. Epätavallisten äänten tallennus toi eteen aivan uudenlaisia pulmia, ja monet arkiset äänet kuulostivat tallennettuina hyvin erilaisilta kuin äkkipäätä ajattelisi. Ajatus jonkin kappaleen koko rytmiikan kasaamisesta juuri luonnonäänistä muokkaamalla ei ole uusi, mutta omalla kohdallani tuore. Ehkä siihen intoudun jonain päivänä.
Ja tähän perusäänittämiseen kokemus avasi jollain tavalla uuden perspektiivin. Tuskin mullistava muutos, mutta virkistävä.
Puuha maistui jälleen yhtä mielenkiintoiselta ja innostavalta kuin vuosia sitten, ennen aikatauluihin ja budjetteihin tarkasti sidottuja normituotantoja, joissa on pakko mennä useimmiten vakiintuneilla ja perushyvillä menetelmillä, koska muuhun ei ole tilaisuutta. Mahdollisuus touhuta vaihteeksi ilman onnistumisen pakkoa, vailla minkäänlaista rajoitetta aikataulun suhteen ja jotakin ihan uutta kokeillen oli rentouttavaa. Suosittelen.
•••
Tämä artikkeli julkaistiin alunperin Riffin printti-numerossa 7/2005.
Tällaisiakin juttuja julkaistaan Riffin printtinumeroissa aina silloin tällöin. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
