The Thunder Tour toi Kulttuuritalon lavalle syksyllä kolme basistia samaan aikaan, eikä tehnyt tiukkaakaan – kaikille löytyi tilaa ja yhden ottaessa solistisempaa roolia kaksi muuta tukivat tyylikkäästi taustalla. Juttutuokio superkolmikon kanssa sujui leppoisasti.
Kun keskustellaan basisteista, nimi on usein Jaco Pastorius. Se voisi olla myös Stanley Clarke (s. 1951), joka aika yllättävästi on reilun kahden vuoden aikana käynyt maassamme jo peräti kolmesti (The Clarke/Duke Project 2006, Return To Forever 2008). Kulttuuritalon lavalle kapusi hänen rinnallaan myös Marcus Miller (s. 1959) sekä Victor Wooten (s. 1964). Epätavallinen kokoonpano, jolle kuitenkin löytyy vallan luonteva selitys.
– Puhuin asiasta erikseen jo vuosia sitten sekä Marcuksen että Stanleyn kanssa, kertoo Wooten, ja jatkaa: Se oli vain idea, enkä tiedä, mistä se mieleeni tuli. Olen kyllä kuunnellut heidän soittoaan suurimman osan elämästäni. Seuraan heidän jalanjälkiään, ja jos voin vielä tehdä juttuja heidän kanssaan, niin! Idea tuli konkreettisemmaksi pari vuotta sitten, kun Marcusta ja minua pyydettiin ojentamaan Stanleylle palkinto hänen uransa johdosta (Lifetime Achievement Award), Bass Player-lehden juhlassa. Soitimme kolmeen pekkaan School Days -kappaleen, ja tajusimme, että tämä homma pitää tehdä ihan oikeasti, kertoo joukon juniori.
School Daysista puheen ollen Stanley, mitä siitä tulee mieleesi, nyt 30 vuoden jälkeen?
– Onko siitä jo niin kauan, pitikö sinun sanoa se ääneen?, aloittaa maestro hilpeästi… Mikäs se kysymyksesi olikaan? School Days (1976) ja ne kaksi muuta kolmesta ensimmäisestä levystäni (Stanley Clarke 1974 ja Journey of Love 1975)… hienoa niissä on se, että ne on tehty pikkubudjeteilla! Kaikki tekemisessä tuohon aikaan oli paljon halvempaa kuin nyt, mutta myös paljon rivakampaa. Ne ovat nopeimmin valmistuneet levyni! Kaikki kappaleetkin syntyivät ihan hatusta vetämällä, jopa ne kaikkein mutkikkaimmat jutut… Oliko se Duke Ellington vai kukas sen nyt sanoi, että ensimmäistä levyä tehdessä menee koko elämä, mutta varsinainen koettelemus on saada aikaan se toinen, pohtii Clarke.
Omaan uraansa mestari suhtautuu vaatimattomasti ja edellisen kerran keskustellessamme (2006) Clarke oli sitä mieltä, että Charlie Mingus oli varsinainen basson vallankumouksellinen, ja hän itse vain hetkellisesti harvinaisen onnekas.
– Kun sitten vastaan tuli neljäs ja viides levy, tuntui, että minut piti jo raahata väkisin sinne studioon, muistaa Clarke. Mitä siihen kappaleeseen tulee, katselin televisiota ja Return To Foreverille myönnettiin juuri Grammya kappaleesta No Mystery. Rojotin tohkeissani sohvalla vaimoni kanssa ja siinä kappale sai alkunsa. Kirjoitin sen muistiin ja siinä se oli, paras viisiminuuttiseni, kuittaa Clarke.
Mutta siis kolme bassoa lavalla samaan aikaan. Miten siitä edetään?
– Marcus tuotti levymme, joten, aloittaa Clarke, pääsemättä sen pitemmälle ennenkuin Miller puuttuu puheeseen:
– Juttumme tekeminen olisi 1970-luvulla ollut paljon vaikeampaa, kun kaikilla oli aivan sama sointi. Nyt bassoilla on laaja ääniskaala, voimme jakaa äänialueemme niin, että yksi meistä soittaa matalalta, yksi keskialueelta ja yksi korkeammalta. Eli temppu on siinä, että kaikille annetaan se oma tila. Tällaisten muusikoiden kanssa juttu ei ole mikään ongelma. Kun yksi lähtee matalammalle alueelle, toinen välittömästi siirtyy toisaalle, ylös. Joskus tosin Victorin kanssa on niin, että hänen ilmeestään näkee, että hän voisi yhtä hyvin mennä sinne bassommalle alueelle, hänkin. Se on kaunista, ja kyse on nimenomaan muusikkoudesta, puhuu Miller hiljaisen eleettömästi.
Clarke kertoo, että tuotanto ja vastuu sysättiin muitta mutkitta Millerille, ja hän itse oikeastaan vain halusi kirjoittaa levyn avausraidan. Alkuasetelma oli, että kaikkien piti tavallaan olla melko tarkkana toistensa artistisen herkkyyden kanssa.
"Kun musiikin elementit ovat esillä, kyse on siitä liikuttaako se yhtään."
– Victor Wooten
Wooten kiteyttää asiat äärimmäisen yksinkertaisesti, ja toteaa heidän kaikkien, erittäin rytmikkäiden soittajien – tilanteen tullen – kykenevän paitsi soittamaan nuo tarvittavat bassokuviot, melodiat, soolot ja heittämään vielä soinnutkin kompiksi. Tietysti.
– Voidaan ottaa mikä tahansa kappale (tuore S.M.V. -levy), ja saamme sen toimimaan kolmella bassolla. Basso vain sattuu tässä tapauksessa olemaan se instrumentti, jolla soitetaan. Kyse on muusikkoudesta, johon Marcus juuri viittasi. Tiedämme, mikä tekee kappaleesta kokonaisen, luonnehtii Wooten.
Kolmea bassoa tukee keikalla Millerin luottomies Federico Pena koskettimissa ja Wootenin bändin Derico Watson rummuissa. Eipä tuohon järjellisesti olekaan paljon lisäämistä, koska bassot vaativat sitä äänitilaa melko tavalla (muistuttaa vielä Millerkin).
Mikä on olennaisin ero akustisen ja sähköisen basson soittamisen välillä ?
– Kyse on kahdesta eri instrumentista. Soittamisen lähestymistavassa on kyllä yhtäläisyyksiä. Toinen on kitarasta lähtöisin, ja toinen osa viuluperhettä, selittää Clarke. Itse aloitin soittamisen pystybassolla, mutta laajemmin tulin tunnetuksi sähköbasson myötä. Pohjimmiltani olen akustisen basson miehiä, mutta rakastan sähköbassoa, koska sen soittaminen vain on niin hauskaa, naurahtaa Stanley leppoisasti.
Onko sähköbasson soittosi vaikuttanut myös tapaasi soittaa sitä akustista?
– Kyllä, ehdottomasti. Se on sellaista edestakaista liikettä. Teen akustisella sellaisia juttuja nyt, mitä en olisi missään tapauksessa tehnyt '60-luvun lopussa tai '70-luvun alussa. Minun täytyi soittaa sähköbassoa saadakseni ne tiedot ja kokemukset, joiden kautta teen nyt noita slap- ja sormikikkoja. Opettajani olisivat teilanneet minut, jos olisivat olleet näkemässä mitä sillä pystybassolla nyt oikein teen, lisää Clarke.
Stanley Clarke ei liiemmin ruodi sitä, mitä musiikkia hän kulloinkin tekee. Muistuttaa toki siitä, että kasvoi tekemiseensä kuunnellen Miles Davisia, Jimi Hendrixiä, ja ihailleensa suuresti Bartokia ja Stravinskyä. Hänen äitinsä oli oopperalaulaja, jonka kautta hän oppi pitämään paljon oopperasta. Aina, kun mahdollista, hän katsoo lempioopperansa, Richard Wagnerin Tristan ja Isolden.
Clarke puhuu siitä, miten musiikkituottajista on tullut hyvin laskelmoivia, ja haluaa korostaa nimenomaan sitä, että artistit, vaikka olisivat niitä kaikkein valveutuneimpiakin, ovat kaikkea muuta. Mies ottaa esimerkiksi Wayne Shorterin, ja kertoo tämän taipumuksista kiertueiden ja treenien lomassa vain lukea tieteiskirjallisuutta. Kun on sitten on taas aika soittaa, hän soittaa. Siinä kaikki. Tunnustusta hän, kuten Wootenkin, antaa Millerin suuntaan, ja sanoo, ettei mieleensä tule yhtään muuta tuottajaa, joka olisi saanut kasaan tämän projektin levyineen niin hyvällä tavalla, jolta se nyt kuulostaa.
– Tuottajan tärkein tehtävä on pitää huoli sopimuksista, siinä kaikki, aloittaa Miller. Sitten onkin kyse asioiden saamisesta tasapainoon: On nopea kappale ja hidas. On matalaa bassoa ja korkealta soivaa. Tummaa ja toisaalta kirkkaasti soljuvaa. Sitten ollaankin impulsiivisesti liikkeellä, ja artistin vietävänä. On mukavaa, kun mukana on muitakin muusikkoja ehdottamassa omia ratkaisujaan eri tilanteissa. Pitää tavallaan yrittää asettua tavallisen tallaajan asemaan. Kuunnella artistin neroutta, ja miettiä sitä, miten tuotanto saa sen parhaiten kuulijalle tuotua.
Miller ottaa esimerkiksi Miles Davisin tuottajan Teo Maceron, kunnes häntä muistutetaan siitä, että hän itsekin sai Davisin loistamaan tätä tuottaessaan. Impulsiivisten juttujen loputtua pitää ottaa ajattelu käyttöön ja toimintatavaksi sille, miten tuotanto viimeistellään, miten kokonaisuudesta saadaan ehjä. Miller kertoo, kun viitisen S.M.V.-kappaletta oli purkissa, huomasi Clarke, että nyt tarvittaisiin yksi rock-veto. Wooten puolestaan oli ottanut esille halunsa soittaa Millerin tuotantoa, ja valinta osui sitten Tutu-klassikkoon.
Soitin on soitin
Clarke filosofoi siitä, miten he kaikki vain nyt sattuvat soittaamaan juuri bassoa. Instrumentti voisi olla mikä muu tahansa. Hän pitää erityisesti siitä, kun S.M.V. -kiertueen aikana hän voi kuunnella Wootenin lähestymistapaa instrumenttiinsa sooloissa. Niissä kiteytyy se kaikki, mitä Clarke pitää olennaisena hyvään lopputulokseen. Kyse ei ole pelkästään nuoteista tai soinnuista. Tärkeätä on myös se, miten sähköbasso instrumenttina on vapautunut kitaran, koskettimien tai vaikkapa trumpetin orjallisesta tukemisesta, ja/tai pelkästä säestyksestä. Kyse on basson kohdalla nykyisin jo aivan samanlaisesta sooloinstrumentista kuin mistä muusta hyvänsä. Ja rumpalit, älkää huoliko, teidän aikanne tulee, naurahtaa Clarke.
– Kun vaikka joku 11-vuotias sälli nyt näkee Victor Wootenin soittamassa sooloa sähköbassolla, se on hänelle jo aivan luonnollinen asia. Vähän sama juttu kuin nyt syntyvä mustaihoinen lapsi näkee, ehkä, että Barack Obama on presidenttinä (keikan ajankohtana USA:n vaalit olivat kesken). Täysin toisin kuin omalle sukupolvelleni, joka olisi totutusti aivan äimänä, vertaa Clarke kotimaansa nykypolitiikkaan.
– Basismin psykologiasta, olen sanonut tätä aina, mutta olen edelleen sitä mieltä, että basistit ja rumpalit ovat aina tehneet kovasti töitä sen eteen, että muut bändissä pääsevät esille ja loistamaan. Basistit ja rumpalit ovat hyvin usein mukavia, lämminhenkisiä ja sellaisia, joiden kanssa on helppo toimia ja tehdä yhteistyötä. Tullakseen hyväksi basistiksi pitää olla sellainen, haluaa sitä, tai ei, hymyilee Clarke.
Kysymykseen basistin ja rumpalin yhteistyöstä ja sen tärkeydestä ehtii ensimmäisenä vastata Miller.
– Basisti auttaa rumpalia musiikillisessa keskustelussa muun yhtyeen kanssa. Hän on yht´aikaa sekä rytminen että musikaalinen. Hän saa rytmin rumpalilta ja tulkkaa sen musiikiksi, jotta kaikilla muilla soittajilla on rytminen perusta, jonka päälle soittaa omat osuutensa, kiteyttää Marcus.
– Juttu riippuu tietysti myös musiikkityylistä, jatkaa Miller. Swingissä basisti on perusta, kun taas r´n´b -musiikissa rumpali on ”basisti”, muiden soittajien tarjoillessa aksentteja rytmiin...basistin tehdessä kaikkensa ”säästääkseen” muita soittajia.
– Juttu on riippuvainen myös harmoniasta, lisää Clarke. Kaikesta siitä, mitä kappaleen ”pinnalla” tapahtuu, harmonisesti ajatellen yleensä kuljeskelen pitkin kaulaa, kunnes löydän sen harmonisen äänen. Ahaa, nyt mennään siis G:stä...
– Yksi juttu muuten, mikä kiehtoo minua, on se kun '70-luvulla oli näitä, mitä kutsuimme acid-rockareiksi. Suuri osa näistä kitaristeista ei tiennyt yhtään, mitä oli tekemässä, olivat niin Jimi Hendrixiä, hirmuvahvistimineen... Koulutettuna muusikkona katselin itsekin ihmeissäni, että vau, mitä feedbackia ja voimasointuja. Olennaista siinä vaan oli se, ja nimenomaan tuon aikakauden tietyissä jutuissa, että kun pedantilla tavalla rivimiehinä kuuliaisesti soittaneet basistit ja rumpalit riisuttiin pois kuvasta, ei jäljelle enää jäänytkään yhtään mitään, kertoo Clarke.
Nykyään juuri basistit tai rumpalit tuntuvatkin olevan niitä, joilta parhaimmat sävellykset löytyvät?
– Syy on siinä, että se aloittavat tekemisensä niistä perustuksista, ottaa Miller kiinni. Charlie Mingus, Stanley, Jaco Pastorius, tai vetopasunisteja, kuten Slide Hampton. He kaikki tekevät töitä alusta asti, heillä on tuntuma siitä, miltä musiikin pitäisi kuulostaa.
– He kuuntelevat koko ryhmää, siinä kun saksofonistit tai kitaristit keskittyvät täysin omaan juttuunsa, jatkaa Miller. Kun ollaan äänittämässä, ja heiltä kysyy, mikä näistä kuudesta otosta on paras, he valitsevat oton, jossa heidän osuutensa toimii parhaiten. Jos taas kysyy asiaa basistilta tai rumpalilta, he valitsevat sen oton, mikä tuntui (kokonaisuutena) parhaalta.
Nykyisin, instrumentista riippumatta, ääntä käsitellään niin, että on jo mahdoton tunnistaa mikä soi?
– Olen aina pitänyt siitä, että instrumentti, oli se mikä hyvänsä, kuulostaa vain ja juuri omalta itseltään, ehtii Miller. Nykyään on paljon sellaisia basisteja, jotka soittavat niin korkealta koko ajan, että kuulostavat kitaristeilta. Bassonhan tekevät ainutlaatuiseksi juuri ne bassonuotit! Niissä piilee sen yksilöllisyys. Jos pyrkii niistä pois, on vain raskaskätinen kitaristi, ilman harmoonisiakin vielä joissakin tapauksissa, luonnehtii Miller tiukasti.
"Bepopin perintö on siinä, että kaikki instrumentit yrittävät kuulostaa saksofonilta!"
– Marcus Miller
– Kun nuorena kuulin Stanleyn soittavan sooloa – ja tätä ei ole nyt tarkoitettu kohteliaisuudeksi – ei koskaan ollut hetken epäilystäkään siitä, etteikö kyseessä olisi ollut basso. Vaikka olisi soitettu puhallinkuvioita, kuten Jaco, ei ollut epäselvyyttä siitä, etteivätkö ne nuotit olisi ottaneet sitä omaa tonttiaan haltuunsa siinä kokonaisuudessa. Pastorius määritteli bassonsoiton uusiksi, mutta se oli ja kuulosti aina bassolta. Orkesterissa tai vaikkapa kuorossa jokaisella on se oma, erottuva äänensä, lisää Miller.
Wooten kertoo olleensa hiljattain tuomarina Steve Baileyn järjestämässä bassosoolokilpailussa. Nopeasti pystyi havaitsemaan sen, kuka soitti pelkästään sooloa, tai kuka oli sen lisäksi sisäistänyt basson varsinaisen roolin.
– On paljon eri mahdollisuuksia oppia soittamaan bassoa hyvin, nykyään, jatkaa Clarke. On uudenlaisia (verkossa) opinahjoja, mutta myös perinteisiä. En mitenkään halua mollata klassisia soittajia, mutta usein, kun heiltä otetaan nuotit pois, ei enää sitten tapahdukaan yhtään mitään. Muusikkous katoaa johonkin samantien, heidän tulkintakykynsä on niin heikkoa.
– On muuten erittäin mielenkiintoista, että bepopin perintö on siinä, että kaikki instrumentit yrittävät kuulostaa saksofonilta, kantaa korttaan kekoon Miller. Koko bepop-pianon historia on periaatteessa sitä, että pianisti soittaa fonikulkuja, vasemman käden jeesatessa! Näin ei aina ollut. Jos kuuntelee pianisteja ennen bepop-kautta, he soittivat kaksikätisesti. Birdin (Charlie Parker) jälkeen yritettiin soittaa oikealla kädellä Bird-tyyliin, ja pianon rooli oli määritelty uudelleen. Sama tapahtui kitaralle, kun Charlie Christian yritti kuulostaa Benny Goodmanilta. Jotkut soittajat vain yrittävät soitossaan jonkin toisen instrumentin ajattelutapaa. Akustisen basson ominaisuus soolotessa on se, että sitä pitääkin soittaa ylhäältä, jos haluaa tulla kuulluksi. Kun sähköbassoa soitetaan korkealta, siitä tulee kitara. Instrumentin varsinaisen luonteen säilyttäminen on muusikolle kova haaste, selittää Miller uutterasti
"Opettajani olisivat teilanneet minut, jos olisivat olleet näkemässä mitä sillä pystybassolla nyt oikein teen."
– Stanley Clarke
Mitä raati on mieltä nykyteknologian vempaimien mukanaantuomista uusista työtavoista ja siitä, ovatko efektit ja muut oheislaitteet hyvästä vaiko pahasta?
– Ne ovat ok, kunhan ovat musikaalisia, kuittaa Clarke. Pedaaleita tahi ei, aivan yhdentekevää.
– Olen samaa mieltä, ja kaikki fyysisesti tekemämme on mielestäni sitä ääniefektiä, lisää Wooten. Musiikki on pääni sisällä, yritän luoda sen uudelleen niin, että kuulijakin voi kuulla sen. Siihen tarvitsen efektiä, jota bassokin mitä suuremmassa määrin on, hymyää mies, ja kova kolmikko nauraa hyväntahtoisesti, lisäämällä ponttani.
Jotkut ovat liikkeellä pelkän instrumentin ja vahvistimen kera, pommitan.
– En näe asiaa niin, vastaa Wooten. Kunhan juttu kuulostaa hyvältä, se on siinä. Sillä ei ainakaan minulle ole paljoa merkitystä, miten se saadaan aikaan. Kun musiikin elementit ovat esillä, kyse on siitä liikuttaako se yhtään. Jos se on saatu aikaan epätavallisesti, tietokoneilla tai muilla, ja se kuulostaa hyvältä, haluan oppia itsekin tekemään sen niin! En ole mikään puritaani, mehän käyttäisimme vielä hevosia ja rattaita, autojen ja lentokoneiden sijaan, jos niin olisi, heittää Wooten, ja sanoma tulee selväksi.
– Kun katsoo musiikin aikajanaa, ja tarkastelee traditiota, epäsovinnaisuutta; ajalla ja elettävällä aikakaudella on oma merkityksensä. Nyt traditiota on se, mikä vielä vähän aikaa sitten oli täysin epäsovinnaista… Clarke jää hakemaan ajatustaan, kun Miller auttaa.
– Musiikin kuuleminen, ilman, että näkee, kuka sitä soittaa! Äänitteillä; sehän on täysin luonnotonta, sanoo Miller. Kuvittele itsesi parin sadan vuoden taakse. Mistä tuo ääni tulee? Äänilevyt ja cd:t ovat täysin luonnottomia. Ja jotkin asiat, kuten videot… joista on tullut osa täysin luontevaa ja luonnollista käytäntöä. Että voi kuulla ja myös nähdä jonkin jutun samaan aikaan, muistuttaa Miller vielä.
– Antaa kaikkien kukkien kukkia. On aivan sama, mistä laitteesta tai laatikosta on kyse. Vanha opettajani Eligio Rossi sanoi, ”Kerma nousee aina pintaan, hyvä tulee kuulluksi”, muistelee Stanley. Tekniikka on mainiosti tuonut musiikin tekemisen mahdollisuudet nyt jo kaikkien ulottuville. Me tässä pöydän ääressä voisimme rojauttaa levyn valmiiksi. Hankkia kamat alle 5000 dollarilla, pystyttää ne johonkin, lukea ohjekirjoja, ottaa Marcuksen mukaan niputtamaan projektin (nauraa)… onko se sitten hyvä vai huono levy, onkin jo toinen juttu. Pidetäänkö sitä hyvänä, sekin on oma näkökulmansa, jossa te (toimittajat) tulette mukaan kuvioon. Teknologia on muuttanut koko artistien keskinäisen kilpailun luonteen musiikissa.
Lisätietoa verkosta:
• www.stanleyclarke.com
• www.marcusmiller.com
• www.victorwooten.com
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2009. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
