Superbooth 2018 – elektronisen musiikin juhlaa!

Ensimmäinen Superbooth järjestettiin Berliinissä 2016 joten kyseessä on verraten nuori tapahtuma. Moduulisyntikoiden harrastajien pienimutoisista kokoontumisajoista on kuitenkin kolmessa vuodessa kasvanut elektronisen musiikin tuotantovälineitä laajemminkin esittelevä kolmipäiväinen ja läpeensä kansainvälinen messu.


Tahti on ollut hämmästyttävä, mutta kuten monesti, selitys löytyy järjestäjien omasta palosta asiaansa. Tapahtuman taustalla on modulaarisyntikoihin sekä niiden oheislaitteisiin erikoistunut Schneiderslaaden, yrittäjä Andreas Schneiderin johdolla.
Monipuolisen ja laajan näytteilleasettajalistan ohessa myös tapahtuman ohjelmatarjonta on huikea, eikä noudata tavanomaisinta messukaavaa. Aamukymmeneltä ovet avataan ns. ammattilaisille, iltapäivällä mestoille pääsevät jo tavalliset kisaturistitkin ja sittenpä pippalot jatkuvatkin tauotta aina puolille öin saakka! Ja aamulla taas uudestaan sama rumba…

 

Tästä se alkaa. Jollei nimittäin halua hypätä tapahtumäjärjestäjän piikkiin liikennöivään Superbooth-jokilaivaan Berliinin keskustassa, Jannowitzbrücken laiturissa ja nauttia matkalla ohitse soljuvia rantamaisemia katsellessa vaikkapa virvokkeita, voi hypätä S3-junaan jollakin Berliinin keskustan pysäkillä ja hurauttaa vajaassa puolessa tunnissa Wuhlheiden pysäkille.

Nokkelampi päätteleekin jo, ettei tapahtumapaikka Fez Berlin ole aivan kaupungin sydämessä. Oikein.
Laajalti tunnettu se kuitenkin on ja hotellin respasta kaivetaan tuota pikaa kaupungin kartta ja julkisen liikenteen reitistö esiin. Selkeät ohjeet ladellaan myötätuntoisen kommentin kera. "Se on muuten sitten todella kaukana – sitä ei näy kartalla."

Matkalla voi katsella kuinka ohi vilistävä maisema vaihtuu Berliinin keskustan kortteleista Ostbanhofin ratapihaksi, teollisuusalueiksi, esikaupunkia markkeeraaviksi pieniksi kyliksi ja lopulta siirtolapuutarhojen kautta metsätaipaleiksi.

 

Saksalaiseen tapaan opasteet ja kuulutukset junassa ovat ääriselkeitä, eikä laiturillakaan tarvitse empiä. Riittää kun muistaa kisapaikan nimen, tapahtuman viittoja ei näin kaus ole käyty asentamassa.

 

Wuhlheide on verraten laaja kansanpuisto, jossa voi kesäisin käydä uimassa Badesee-rannalla, samoilla luontopoluilla, ajella polkupyörillä, asua vuokrabungalowissa, viettää kesäpäivää piknikillä ja niin pois päin. Paikka näyttää olevan lapsiperheiden ja päiväkotien suosiossa, leikkipaikkoja kun on reitinkin varrella runsaasti ja ne vaikuttavat todella kekseliäiltä.

 

Sitten vaan seurataan Fezin opasteita, joita on sijoitettu suurinpiirtein uskonkantaman välein – aina kun alkaa tuntua siltä, ettei se kyllä täällä ole, siintää pusikosta seuraava opaste.

 

 

Ordnung muss sein!
Matkalla voi avartua tarkkailemalla paikallista kulttuuria: saksalaisen puistometsurin ei tarvitse arpoa mikä olikaan se kaadettavaksi määrätty puu – jokainen runko on numeroitu. Ja epäilen, että puistopuiden luetteloa jopa pidetään ajan tasalla.

 

Reilun kymmenen minuutin patikointi kantaa hedelmää: "Tervetuola", toivottaa Fezin opastaulu.


 

Monisakarainen Fez Berlin on jonkinlainen paikallinen Heureka, jossa toimii lasten tiedekeskuksen lisäksi mm. musiikkoppilaitos Landesmusikakademie Berlin omine harjoitteluluokkineen ja opetusstudioineen. Sokkeloisessa, lähestulkoon labyrinttiä muistuttavassa talossa on lisäksi elokuvateattereita, uimahalli, konserttisali tai muutamakin, nukketeatteri…

 

Puitteet ovat kuin omiaan tällaiseeen tapahtumaan, jossa yksittäisen näytteilleasettajan osasto on kooltaan verraten pieni ja jossa tapahtuman kiinnostavuus rakentuu joukkovoimalla – jos mielii verrata Eurorack-sarjan moduuleita keskenään, niin täällä ne ovat esillä ja kokeiltavissa. Jos haluaa keskustella jonkun moduulin suunnittelijan kanssa, niin täällä he tuntuvat olevan lähes järkiään itse paikan päällä.

 

Ja jos taas haluaa tutustua kerrankin omin näpein ja korvin maxikoon analogisyntikoihin, niin niitäkin löytyy. 

 

Jos taas pulmana on, millaiseen koteloon moduulinsa asentaisi, niin täältä löytyy sekä valmiita tarjokkaita, että ideoita tee-se-itse-persoonille. On arkista kehystä ja sitten erikseen nähtäväksi tarkoitettua juhlaraamia, jokaista tyyliä useampana variaationa.


Tee-se-itse-toimeliaisuudesta puheenollen – tapahtuman eräs pikantti piirre ovat työpajat, joissa voi koota itselleen jokin moduulin. Tässä kuva Bafcon järjestämästä pajasta, ja viereisen pöydän ympärillä väki kokosi itselleen Bastl Instrumentsin rakennusarjoja.

 

Tyyli itsessään on kovin kahtiajakoinen käsite. Arvokkaiden jalokivimäisten soitinten ja oheislaitteiden vastapainona ovat mitä karumpaa sen rumempaa -aatteen kannattajat, joille lähtökohtana on valita rakentelun koteloksi jokin hylätty teollinen aparaatti, tai sopivasti ruostunut laatikko. Vanha matkalaukku kelpaa vanerilla sisäpuolelta vahvistettuna, mutta aivan parasta ilmeisesti on, jos löytää jonkun armeijan käytöstä poistetun peltiaskin, mieluiten entisen itäblokin suunnalta.

 

Karuja ovat nämäkin lapsuudenaikaisia vasaralakattuja sähköpääkeskuksia muistuttavat kotelot, joihin on asennettu Xaocin moduuleita. Mutta komeasti turahti!
 

Xaoc Odessa on "Variable Spectrum Harmonic Cluster Oscillator". Ja hiukan erikoista entisen itäblokin romantisointia on näidenkin moduuleiden nimissä…

 

Toisaalta myös tyylikkäiden koteloiden valmistajia oli useita, kuten nyt vaikkapa tämä Grau Modular, jonka salkkuja saa vaikka minkälaisella pinnalla. 

 

Ja tee se itse -tyyliin setin voi koota vaikkapa Peli Casen salkkuun.
 
 
 
Informatiivinen sisältö ei Superboothissa rajoitu klinikoihin, vaan esillä ovat alan lehdistön ohessa myös oppaiden kirjoittajat.
 
 
 
Analogisuus on vahva sana ja monen muun tavoin myös Erica Synths yhdistää moduuleihinsa putkitekniikkaa.
 
 
 
Italialainen PAN vaikutti päällsin puolin perinteiseltä, koskettimistolla varistetulta syntikalta, mutta poikkesi sitten traditiosta kuitenkin esimerkiksi kummallisten kontrollereidensa osalta.
 
 
Tavanomaisten modulaatiopyörien, joy stickien, nauhaohjainten yms. sijaan Panissa on kaksi neljän kytkimen yhdistelmää, joiden alle voi reitittää minkä tahansa modulaattorin. Lisäksi koskettimisto tunnistaa sivuttaisliikkeen ja pituussuuntaisen liikkeen, jolloin saa lisää häröilyä sointiin. "Häröilyä" siksi, että aivan täysin en päässyt selville, voiko Panilla esimerkiksi taivuttaa säveliä kitaran tapaan kuten esimerkiksi modulaatiopyörällä, vai heittääkö kytkimen painallus vain peliin ennalta valitun transponoinnin ennakkoon säädetyllä nopeudella. Sekään ei oikein selvinnyt, että miten koskettimien heijuutus lopulta vaikutti, kytkikö se päälle vain LFOn vai saiko vibraton sormenpään alle ihan tiukkaan kontrolliin. Tutustuminen kun jäi tungoksessa tällä erää vain esittelijän pikaiseen demoon eikä omatoimiseen kokeiluun ollut saumaa.
 
 

Edellisten esteettisten linjanvetojen väliin sijoittuu vaikkapa syntikkasoundienkin muokkaamiseen soveltuva Earthquake, jonka laitteet on maalattu käsin mahdollisimman hilpeiksi.

Ja yhtä ponnekkaasti iloisia värejä suosii Snazzy FX.

 

Niin ikään kitaraefekteistän tunnettu ZVex on hypännyt sekin mukaan kehityksen kelkkaan ja valmistaa nimenomaan Eurorack-järjestelmään sopivia muljauttimia.

 

Toinen leimallinen piirre Superboothissa on koskettimistojen harvinaisuus. Erästä näytteilleasettajaa siteeraten "Modulaaristen analogilaitteiden kiehtovuus perustuu pitkälti sattumanvaraisuuteen ja ainutkertaisuuteen – kun kytkentäjohdot nyppii irti ja tönäisee muutamaa säädintä, niin sinnepä se soundi meni eikä milloinkaan enää palaa".
Niinpä monella osastolla ääni putputtaa, velloo tai rupsuttaa jonkin arpeggiaattorin, tai yksinkertaisen modulaattorin tahdistamana samalla, kun soundiin ihastuneen ruuvailijan käsi kääntää suotimen nuppia vaikutuksia kuulostellen.

 

Kontrollereita silti käytetään, ne vain eivät välttämättä muistuta perinteistä koskettimistoa.

 

Tai ovat tekniikaltaan todella kaukana vasarakoneiston imitoinnista, kuten Joué, jossa yhdelle alustalle voi vaihtaa erilaisia elastisia sensorimattoja.

 

Sensei on eräs monista elastisiin materiaaleihin perustuvista kontrollereista, joista monet mahdollistavat myös täysin portaattomia liukumia asiasta toiseen, olipa kyse sävelestä toiseen siirtyminen tai vaikka filtterin pyyhkäisy.

 

Yhtenä leimallisena piirteenä on vahva perinteiselle "musiikkioppilaitosmeiningille" varsin vieras pyrkimys sattumanvaraisuuteen ja tapahtumien tietynlaiseen hallitsemattomuuteen. Niinpä satunnaisgeneraattoreiden lisäksi ohjaimista pyritään toisinaan tekemään tavalla tai toisella epävakaita.

 

Niinpä se mistä normikitaristi pyrkii eroon kaikin voimin, saattaakin kääntyä positiiviseksi varannoksi toisessa yhteydessä.

 

Tässä joukossa Haaken Continuum lähestyy perinteisiä soittimia, puhumattakaan Rolista, jossa on sentään hyvin koskettimiston kaltainen olemus, vaikka sen alle kätkeytyykin yhtä jos toista.

 

Omanlaisensa tapaus on puhallikontrollerilla omaa analogista putkisyntikkaansa esittelevä CHRT,  josta on erikseen todettava, että harvoin kuulee näin sävykästä syntikkasoundia näin ilmeikkäästi soitettuna!
 

Toisaalta, ei niitä operinnesoittimia myöskään vieroksuta. Sonic Smith on monofoninen syntikka joka seurasi varsin tarkasti jopa esittelijän soittaessa es-vireisen kitaran alimpiakin ääniä. Kaveri tosin totesi, että onhan se palkitsevampaa vetää ylärekisteristä kuin bassokielillä, koska fysiikka on fysiikkaa ja sävelten tunnistus muuttuu sitä nopeammaksi mitä ylemmäs mennään.

Niin ja mitähän se kertoo, että meillä puhutaan tosiaan alaslasketuista vireistä silloinkin, kun vire ei ole edes Es vaan D? Brittien tulokulmasta se Es on D Sharp ja siinä on ero slaavimollia äidinmaidosta imevien mörököllien ja näiden läntisten kansojen välillä. 

Jonkinlaisen kulttuurieron oli huomioinut myös eräällä toisella osastolla päivystänyt modulaaristen vehkeiden suunnittelija todetessaan, että koko scene taitaa olla manner-Euroopassa pikkuisen isompi juttu… kun teillä siellä Suomessa on "those headbangers…".

 

Erikoinen sivujuonne on syntikan liittäminen absurdiin mekaaniseen soittimeen, jollaisia löytyi Dada Machines -osastolta.
Siinä ne kalkattavat elektron tahtiin akustisia sävyjä soppaan lisäten.

Lego-palikoita, roudarinteippiä ja nippusiteitä, niillä maailma rakennetaan!

 

Fyysisten laitteiden rinnalle ovat uineet luontevasti Abletonin kaltaiset elektronisen musiikin tuotanto-ohjelmat ja IK Multimedian tapaiset softasyntikoiden koodaajat, joista ei ole pitkä matka perinteisten sekvensseriohjelmien nykymuotoon – DAW-ohjelmiin.

 

Josta puolestaan on enää lyhyt askel studiotekniikkaan – kuten monitoreihin. Niiden valmistajistakin jo Adam sekä EVE Audio olivat paikalla, sekä kotimainen Genelec, jonka presenssi oli valtava, kun mukaan luetaan eri osastoilla käytössä olevat kaiuttimet.

 

Viitta opastaa nukketeatteriin…

 

…jossa Genelec yhteistyökumppaneineen järjestää klinikoita pitkin päivää ja kuuntelusessioita niiden välissä. Aiheena tällä tiimalla Ableton sekä modulaarisen syntikan perusteet, äänessä asiantuntijat Abletonilta ja Schneiderslaadenilta ja tupa täynnä tiedonhaluisia kuulijoita.

 

Nyt vuorossa perehtyminen modulaarisyntikoiden perusteisiin. 

 

Eve Audion klinikalla puolestaan käytiin läpi huoneakustiikan perusteita muusikon vinkkelistä katseltuina. Erinomainen luennon aihe ja kaikin puolin selkeä esitys tämäkin.

 

Oman osansa klinikointiin kantoi myös Abbey Road Institute, jonka lisäksi Steinbergin kaltaiset isot tekijät pitivät luonnollisestikin omien tuotteidensa käyttöön liittyviä oppitunteja.
 
 

Yksi mainio piirre Superboothissa on se, että lähes kaikkea pääsee näpelöimään. Lähinnä paikalle tuodut museoesineet on liputettu vain katsottaviksi (huom. kaikki kuvissa näkyvät kädet ovat oikeasti messuvieraiden tai tuotetta esittelevän näytteilleasettajan, kuvaajan ei tarvinnut näillä messuilla heittäytyä tuleen).

 

 

Jarmageddon… miksipä aina pitäisikään rakentaa laite valualukoteloon, kun hillopurkkeja on maailma täynnänsä. 

 

Rossum on tässä DIY-henkisessä kehikossa huippu-uudenaikaista ja olemukseltaan hifistynyttä tekniikkaa oled-näyttöineen ja hienostuneine nuppipaneeleineen.

 

Kun taas Error lähestyy asiaa hieman eri vinkkelistä.

 

Ja juuri kun luulit nähneesi koko messun, huomaat pohjapiirroksesta että koko länsisiipi on vielä luotaamatta…

 

Decksaver – kaikissa muodoissa, kaiken kokoisina. Ja messuväen epäilykset tuotteen kestävyydestä torpattiin myyntimiehen rutiinilla: kansi maahan, paiskis, mies päälle tasajalkaa, pompsista, pompsista vaan!
Ja ihan ehjä on yhä kansi vain, kuin kookospähkinä mun laulussain.
Paitsi että  onkin M.A. Nummisen (vielä alunperimmin Povel Ramelin…)  laulu eikä minun, mutta tällä tapaa saatiin säkeet rimmaamaan ja rivit täyteen. Kiitos ja anteeksi.

 

19 kapselia, joiden signaalit ovat hallittavissa erillisinä komponentteina jälikäteen – siinä puolalaisen Zylian näkemys surround-äänityksestä.

 

Zylian VST-plugi avaa jälkityöstön mahdollisuudet. Kuvassa näkyy nyt tallennetuista signaaleista muodostettu virtuaalinen mikrofoni, joka voidaan pallokuvion vaihtoehtona rajata kuuntelemaan mitä hyvänsä suuntaa huoneessa, portaattomasti kapeana tai leveänä keilana. Sen rinnalle voidaan avata toinen virtuaalinen mikrofoni, jonka suuntaus ja suuntakeilan leveys voidaan myös säätää itsenäisesti. Ja kolmas… ja neljäs… hiffaatkos?

 


 
Bela on lähtösin Lontoon yliopistomaailmasta, jossa joukko opiskelijoita suunnitteli harjoitustyönään yleispätevän Bela-DSP:n. Kyseessä on monipuolisesti audiota ja kontrolleridataa tuottava ja käsittelevä yksikkö, jota valmistetaan tälla haavaa kolmessa eri kokoluokassa.
Belaa voi ohjelmoida C-plussan lisäksi useilla musiikkisovelluksiin kehitetyillä kielillä ja se soveltuu modulaarisen syntikkalohkon ohessa myös vaikka audiointerfacen ytimeksi.

 

Belaa kehitettäessä sille piti suunnitella myös jonkunlainen ohjain, jolla DSP:n mahdollisuuksia voi esitellä. Kuvassa näin kitaristin näkökulmasta vähän erikoinen alkeisohjain, jonka kielet on kiristetty mielivaltaisesti alkuvärähtelyn tuottamiseksi. Ja kyllä tämäkin aparaatti selvensi sen, että Bela osaa tulkita kosketusta kieleen hyvin hienovaraisesti ja transponoi salaman nopeasti kielen soivan äänen halutuksi. Tässä tapauksessa painonappien takaa löytyy kuusi valmista kitara-akordia, mutta niitä voisi ohjelmoida sen minkä sielu sietää ja sitten vielä vähän lisää.  

Eräänlaisena yrityshautomona osaltaan palvellut opiskeluprosessi on tuottanut Belan kehittäjille työpaikan omassa, itse perustetussa yrityksessä, jolla on Belan käyttöön ja myyntiin leasing-oikeudet. Yliopisto teki mahdolliseksi hankkeen ja ottaa nyt osan omiaan takaisin, mutta sopimus on reilu ja yrittäjälle kohtuullisen siivun.

 

Lapset on laitettu asialle. Ja tuloksena syntyy ainakin näin maallikon korviin ihan kelpoa elektroa…
 

 

Tarina on hieno. Submodular Systemsin salkku syntyi, kun iskä kuuli konemusiikkia tekevän poikansa huokauksen "Voisitko sä suunnitella keisin, joka toimii oikeasti". "En", sanoi iskä. "Suunnitellaan se yhdessä".
Kun takana on elämäntyö teollisena muotoilijana, se antaa tiettyä perspektiiviä ja jokaisen idean voi koeponnistaa omalla pojalla – siinäpä kahden sukupolven yhteistä voimaa.

 

Kestävät pinnoitteet, BMW:lle vyötteitä valmistavan firman tekemät kantohihnat ja näppärästi kokonaan piiloon käännettävät salvat (tietenkin itse suunnitellut ja tilauksesta valmistetut) ovat osa kestävää käytännöllisyyttä, joka leimaa 208 HP:n Shadow-salkkua nurkasta nurkkaan.
Kekseliäällä välikehyksellä kaksi salkun puolikasta voi kalustaa täyteen ja liittää toisiinsa kuljetuksen ajaksi niin, että kytkentäpiuhatkin mahtuvat kulkemaan kotelossa. Ja kun päästään keikalle, taitellaan välikehikko litteäksi levyksi, joka ei vie tilaa eikä pyöri jaloissa.

 

Roger Schult Audion särötin on putkitoiminen ja itse asiassa studiolaitteeksi suunniteltu uutuusmalli, joka sattumoisin sopii myös näiden modulaarimurmuttimien soundien murskaamiseen.

 

Vertice Analog Filter Bank ei sekään ole Euromoduuli vaan täysverinen räkkilaite…

 

Hieman perinteisempää synaosastoa: Dave Smithin osastolla kiinnostivat sekä Prophet X että Prophet rev2.

 

Naapurimaan Electron täyttää 20 vuotta ja juhlisti merkkipaaluaan ankaralla ohjelmatarjonnalla. Fågellen eli Klara Anderssonin musiikki on huipputarkasti kontrolloitua äänimaisema, jossa talteen sämplättyjä laulu- ja soitinääniä kerrostetaan milloin mitenkin muljutettuina yhteen. Perinteiseen musiikkiesitykseen verrattuna kyse on enemmänkin alati muunneltavasta äänikollaasista, jollaisia kuulee taidenäyttelyissä, elokuvissa ja teatterimaailmassa.


Kyllä vakavailmeisen Fågellen arsenaalista löytyi myös ihan perinteinen Telecaster Svart-vahvistimen kera, mutta jousella soitettuna ja sangen epäkitaramaisin sävyin.

 

Yamahalla on historiaa, jota esitellä ja näitä museokoneita pääsi myös soittamaan. Olipa varsin mellevät soundit DX1:ssäkin…

 

Ja toisaalta firmalla on huippunykyaikaista miksaustekniikkaa, johon liittyy saumattomasti konserniin kuuluvat Steinbergin ohjelmisto-osaaminen.

 

Ja kruununa kaikelle Richard Devine kävi Yamahan vieraana näyttämässä kuinka elektronista musiikkia tehdään sujuvasti penkomalla pöydälle kasatun valtavan spagettikasan seasta sydänalassa tuntuvia jysäyksiä ja kaikenlaisia korvaa rassaavia kurnutuksia täsmälleen oikein ajoitettuina ja hypnoottisesti rytmittyvinä purskeina.

 

Tietysti tiedekeskuksessa on monenlaista avaruuteen liittyvää. Rolandin osastolla olisi jonakin toisena päivänä voinut kokeilla miltä tuntuu olla astronauttikieputtimessa, jolla testataan potentiaalisten rakettipilottien tasapainoaistia.

 

Ja mikäpä olisikaan tiedekeskuksen avaruuslabraa otollisempi miljöö kokeilla syntikan ohjaamista virtuaalilasit päässä ja peliohjaimia käyttäen!

 

Ja teemaan liittyen, kukas siellä nurkassa syntikkapoikien touhuja katseleekaan…

 

Superbooth 2018 jatkuu vielä täydellä tohinalla lauantain, mutta oma matkani suuntautuu jo Berliinin tämän viikon toiseen mielenkiintoiseen tapahtumaan, joka on Holy Grail Guitar Show. Siitä raportoin sitten hieman tuonnempana. Pysy kanavalla, kuten sanotaan.

05.05.2018
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy