Steve Lukatherin soittotyyli saattaa jakaa mielipiteitä, mutta hänen ansioitaan muusikkona ei käy kiistäminen. Paitsi Toto-yhtyeen kitaristina, hänet tunnetaan myös sessioässänä, jonka soittoa on kuultu esimerkiksi historian eniten myyneellä äänitteellä, Michael Jacksonin Thriller-albumilla.
Kiertuemanageri johdattaa sisään Tampereen YO-talon eteen parkkeerattuun keikkabussiin, joka palvelee Steve Lukatherin yhtyeen pääasiallisena kotina kevättalven pitkällä, paljon peräkkäisiä keikkapäiviä käsittävällä Euroopan-kier-tueella. Juuri päiväunilta herännyt Steve toivottaa vieraan terve-tulleeksi. Hän on nokosten jälkeen virkeällä tuulella, joten juttu luistaa ja puhetta tulee välillä yli äyräidenkin.
Varsinainen syy tapaamiseen on Steve Lukatherin uusi soololevy, ”All’s Well That Ends Well” (Mascot, 2010). Koska se selvästikin peilaa kitaristin omaa elämää viime ajoilta, kyselenkin aluksi tunnustellen yleisesti fiiliksiä levystä.
– No, se on kuin minun verta, hikeä ja kyyneleitä. Viimeinen vuosi on ollut elämässäni aika vaikea, sillä ystäväpiirissä on tapahtunut sairastumisia, kuolemaa ja sen sellaista. Avioliittoni on myös hajonnut. Nyt olen sitten lopettanut kokonaan juomisen ja tupakoinnin. Olen nykyään paljon terveempi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Elän siis aika tervettä elämää, jossa pääosassa ovat musiikki, perhe ja ystävät, Steve kertoo levyn lauluja muokanneista tapahtumista.
Levyllä on yhdeksän kappaletta, ja pituudeltaan se on reilut 47 minuuttia. Siinä mielessä se muistuttaa vanhoista vinyyli-ajan albumeista.
– Niin, siellähän minun juureni ovat, Steve innostuu. – Minulla oli enemmänkin materiaalia, mutta tämä kokonaisuus tuntui juuri oikealta. Itse koen, että lähes 50 minuuttia on ihan tarpeeksi musiikkia vastaanotettavaksi yhtenä levynä. Tuon mitan jatkeeksi ei ole syytä laittaa täytebiisejä mukaan.
Lukather on aina ottanut laulunkirjoitusvastuuta vanhan yhtyeensä Totonkin riveissä, mutta soololevyillään hän on vastannut siitä puolesta vielä enemmän. Lauluja hän kuitenkin tekee yleensä yhteistyönä muiden kanssa, koska ei jätä materiaalia pöytälaatikkoon.
– Huomaan saavani biisit valmiiksi tuolla tavoin. Minulla on paljon pätkiä biiseihin, aloituksia sun muuta. Kirjoitan kappaleita vain tiettyä projektia varten, enkä siis säästä paloja tulevaisuuteen. Yleensä minulta menee eniten aikaa sanoituksiin, jotka tälle levylle tein aika pitkälti itse. Se ottikin aikaa viime aiko-jen elämäni myllerryksestä johtuen.
Levyn kappaleista ”On My Way Home” ja ”Brody’s” muistuttavat korvissani harmonian suhteen Steely Danista.
– Oi, heidän musiikkiaan olen aina rakastanut, joten kaipa nuo omat biisini ovat sitten vähän kuin kunnianosoituksia Steelylle. Kun olimme vielä lukiossa, Jeff Porcaro oli jo rumpalina Steely Danissa. Bändimme olikin silloin kuin Steely Dan -tribuuttiyhtye. Mukana oli minun lisäksi Mike Landau, Steve Porcaro, Carlos Vega joskus rummuissa. Minä leikin ”Skunk” Baxteria ja Mike taas Denny Diazia, Steve nauraa.
– Pääsin muuten melkein yhdelle ”Aja”-levyn kiertueellekin Boz Scaggs -aikani jälkeen, mutta sitä rundia ei sitten koskaan tullutkaan. Se tapahtui juuri ennen Toton kasaamista.
Steve on kertonut säveltävänsä yleensä kosketinsoittimilla, koska isot syntikkamaiset soundit ovat hänen mieleensä sävellystilanteessa. Sen sijaan uuden albumin ”Flash in the Pan” -kappale syntyi kitarariffin ympärille, ja nimenomaan tietty esikuva mielessä.
– Fee Waybill kirjoitti tabloidi-julkisuutta ruotivan sanoituksen kanssani. Musiikillisesti lähtökohtana taas oli tehdä kappale, jossa olisi hendrixmäinen groove, Band Of Gypsiesin ja nimenomaan Buddy Milesin soittotyylin tapaan, läskillä strato-etumikkisoundilla. Siis tuo groove päivitettynä 2000-luvulle.
– Varsinainen sävellys oli valmis ihan kymmenessä minuutissa. Biisin puolivälissä riffi tulee vielä vähän mutkikkaampana. En tykkää toistaa asioita koko ajan samalla tavalla, enkä tahdo, että esimerkiksi sointupurkaukset olisivat koko ajan ennakoitavissa.
Totta, levyn biisien sointukierrot eivät tosiaankaan aina purkaudu ihan sillä tavalla kuin kuulijan korva aluksi odottaisi.
– Siihen pyrin harmonian suhteen, vaikka en mitään fuusiojazzia yritäkään saada aikaan. Se on juuri asia, mistä Steely Danissakin silloin nuorena pidin paljon: heidän kappaleensa olivat tarttuvaa ja helposti omaksuttavaa musiikkia, mutta älykkäillä ja erilaisilla sointuharmonioilla.
Pois yliprosessoidusta soundista
”All’s Well That Ends Well” -levyn kappaleissa sointimaailman pääroolia näyttelevät usein erilaiset särö- ja reunasärösoundit. Siinä missä edellisellä levyllään Steve käytti paljon pieniä putkivahvistimia, tällä kertaa soitto äänitettiin lähinnä keskikokoisten ja isompien vahvistimien kautta.
– Käytin kolmea Bogneria sekä yhtä Marshallia. Bognereihin tuli palattua sessioissa jatkuvasti. Reinhold Bogner on yrittänyt vuosia saada minua käyttämään kamojaan, ja ne kyllä soundaavat hienolta. Yleensä signaali meni suoraan vahvistimeen, joskus välissä saattoi toki olla wah tai jotain pikkupedaaleja. Kaikki muu, kuten kompressointi tehtiin miksauspöydästä käsin. Signaali äänitettiin vanhan Neven analogipöydän läpi, joten mukaan saatiin parhaat puolet analogi- ja digitaalimaailmasta, Steve kertoo lähtökohdistaan levyn kitaroiden äänittämisessä.
Eli signaalitie oli periaatteessa samanlainen kuin aikoinaan Toton ”Hold The Line” -kappaleessa, jonka soitit vain Les Paulilla suoraan Fenderin Deluxeen?
– Minuahan on yleensä syytetty yliprosessoidusta soundista, mikä on peräisin sieltä parinkymmenen vuoden takaa, MTV-aikakaudelta. Tuon ajan soundi kun ei ole välttämättä kauhean hyvin kestänyt ajan hammasta – esimerkiksi 1980-luvun syntikkapoppi kuulostaa nykyään aika kauhealta. Usein minulta nimenomaan pyydettiin sessioissa tuota prosessoitua soundia, vaikka en välttämättä itse kuullut päässäni juuri sitä. Itsekin tykkään suklaakakusta, mutta en jokaisen aterian välissä, Steve vertaa.
Mikä tekee Bognerista juuri sinulle mieleisen vahvistimen?
– Se on yksinkertainen, ja se tarjoaa läskin ja ison soundin. Jotkut Bognereista ovat vähän säröisempiä ja joistain taas saa ilmoille mainioita stratotyyppisiä, kevyempiä reunasoundeja.
Kiertueilla Bogner ei välttämättä ole käytössä, vaan vahvistinkalusto elää kiertuepaikkojen mukaan, koska rahtikulut ovat liian suuria saman kaluston lähettämiseen eri puolille maailmaa.
– Tällä Euroopan kiertueella käytän vanhaa Bob Bradshaw-settiäni, jossa on Custom Audio Electronicsin esivahvistin sekä VHT:n päätevahvistimet kolmella Custom Audion kaiutinkaapilla. Keskimmäiseen kaiuttimeen tulee signaali ihan kuivana ja sitä ympäröiviin kaiutettuna, joskaan tuota märkää soundia en enää käytä kovin paljon. Etupäässä signaalia maustaa wah, Univibe sekä Radialin Tonebone tai Ibanezin Tube Screamer pientä lisäsäröä tuomaan. Aika maltillisesti siis, ”vähemmän on enemmän” -tyyliin sen sijaan, että peittäisin itseni efekteillä.
Jatkuvaa opiskelua
Nettisivullasi kerrot kuinka nykyään taas treenaat aika paljonkin kitaransoittoa. Harjoitteletko nyt ihan jotain tiettyjä juttuja?
– Se vaihtelee päivän ja mielen mukaan. Joskus otan esiin Ted Greenen Chord Chemistry-kirjan, jonka parissa voisin viettää koko eliniän. Mikään uusi Joe Pass en tietenkään yritä olla, niin paljon kuin haluaisinkin. Nicolas Slonimskyn kirjassa (Thesaurus of Scales and Melodic Patterns) on ollut hyvää asiaa moodien suhteen, vaikka se välillä onkin sen verran atonaalista kamaa, ettei niitä juttuja tule juurikaan käytettyä.
– Harrastan myös melodioiden reharmonisointia, skaalaharjoituksia ja II-V-I -kadenssien päälle soittamista. Ja tietenkin kuuntelen, sillä pelkästään sekin on todella hyödyllistä, kun yrittää vain korvallaan selvittää ihmisten soittoa.
Tämän päälle Steve vielä jatkaa valittelemalla kuuluisuuden karikoista nykyisenä nettiaikana:
– Yhdessä vaiheessa olin huonossa kunnossa ja treenaamisen suhteen vain lepäsin laakereillani. Tuo onneton kausi valitettavasti kuului soitossanikin. Nyt sitten saan elää noiden YouTube-videoiden kanssa, kun niitä kommentoivat ihmiset pistävät minua halvalla, ihan jo pelkän ulkonäönkin vuoksi. Hankkisivat elämän! Ne shred-videot kyllä ovat ihan hauskoja ja niille osaan toki nauraa. Mutta olkaa hauskoja, älkää ilkeitä!, Steve pyytää.
Rumpali on ykkösasia
Steve Lukather kasvoi ystäväpiirissä, josta oikeastaan kaikki soittokaverit päätyivät myöhemmin studiomuusikoiksi. Steven mukaan sama porukka soitti ja opiskeli musiikkia yhdessä, ja yksityistunneiltakin saatu tieto jaettiin aina muiden kanssa.
– En ole itse koskaan uskonut siihen sontaan, että opiskelu pilaa muusikon tai että on vain kolme sointua, jotka tarvitsee. Niin sanovat vain ne, jotka eivät itse viitsi opiskella. A-kolmisoinnunkin voi soittaa vaikka kuinka monella eri tavalla ja yksinkertaisenkin melodian reharmonisoida ties miten. Larry Carltonin kanssa työskentely avasi korvia tuohon reharmonisoinnin suuntaan, sillä hänethän olen tuntenut jo teini-iästä lähtien, Steve kertoo.
Mutta siinä missä Lukatheria edeltänyttä sessiosukupolvea edustanut Carlton vei studioon usein Gibsonin 335-kitaran, Fender Deluxe -vahvistimen sekä volume-pedaalin, Steven leipälaji sessioissa taas oli astetta rockaavampi soitto.
– Minä olin tämä nuori hullu kundi täynnä energiaa, eli roudasin studioon Gibsonin Les Paulin ja Marshallin vahvistimen. Usein minut palkattiin soittamaan juuri sooloja, koska pystyin heittämään niitä purkkiin yhdellä otolla. Soitin hieman enemmän ja rockaavammin, en niin jazz-sävytteisesti. Larryhan oli ensimmäinen kitaristi, jonka kuulin soittavan bebopia särösoundilla, rock’n’rollia laajennetulla sanavarastolla. Se sai minutkin haluamaan samaa. Varastin siis häneltä vaikutteita, mutta päädyin kuulostamaan itseltäni, sillä minun esikuvani toki olivat enemmän rock-ajan soittajia, Beatlesista Hendrixiin ja Jeff Beckiin.
Olet sessioissa joutunut soittamaan varmasti paljon sellaisten muusikoiden kanssa, joilla on hyvin erilainen time-käsitys. Millä tavoin löydät grooven ja hienosäädät oman soittosi noissa tilanteissa?
– Olen ollut onnekas siinä mielessä, että opin soittamaan rytmiä Jeff Porcaron kanssa, joka oli yksi kaikkien aikojen parhaita groove-rumpaleita. Ja sen lisäksi minulla on ollut onnea soittaa aina muidenkin todella hyvien rumpalien kanssa. Rumpali on minulle bändin ykkösasia. Kuuntelen aina rumpusettiä ihan kokonaisuudessaan ja sitten groovaan itseni sen päälle.
Työt ja koti erikseen
Totean lopuksi, että ainakaan täällä pienessä Suomessa ei enää oikeastaan puhuta sessiomuusikoiden ammattikunnasta. Steve arveleekin olleensa itse viimeistä sukupolvea sillä saralla ylipäänsä. Hän myös myöntää kaipaavansa aikoja, jolloin enemmän soitettiin live-ottoja isommilla bändeillä.
– Tottakai. Itse äänitän levyjäni vieläkin tuohon tyyliin ja samoin teki Toto. Noihin aikoihin sitä aina ihan sessiomuusikkonakin odotti innolla, että kenen kanssa pääsee tänään soittamaan. Vaikka kaikkien artistien musiikki ei välttämättä ollut kovin hienoa, niin niistäkin sessioista aina hyötyi musiikillisesti, kun kuuli jonkun soittavan hienon jutun tai oppi uuden äänitys-tekniikan hyvän äänittäjän hommaa seuratessa, Steve kertoo ja heittää loppuun näkemyksensä nykymaailman menosta:
– Minun mielestäni tämä nykyajan meininki on vähän huonoksi musiikille. Sessiosoittajat ovat muuttuneet kotisoittajiksi, joilla on valmiina aina samat valmiit mikitykset ja säädöt. Tuottaja tulee kovalevyn kanssa paikalle tai lähetää tiedostot sähköpostina. Ei minulla ole mitään kotistudiota, vaan minulla on koti. Haluan edelleen mennä töihin oikeaan studioon, jossa on vanha Neven analogitiski ja tulla sitten työpäivän jälkeen kotiin katsomaan televisiota ja nukkumaan.
Tässä vaiheessa haastatteluun varattu aika on jo ylittynyt, joten on aika hyvästellä. Juuri ennen lähtöäni Steve naurahtaa: Tuota noin, minulla on muuten tapana aina puhua vähän liikaa. Toivottavasti en tule jutussasi vaikuttamaan täysin idiootilta?
– Et vaikuta, sanon lähtiessäni.
Tsekkaa Lukatherin tuoreet kuulumiset miehen kotisivulta.
Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2011. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffissä.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
