Reilu tunnin ajo Tampereelta tai Jyväskylästä, kaksi tuntia Helsingistä. Siellä vanhan nelostien varressa on Kuhmoinen, päälle 2000 vakituisen asukkaan pirkanmaalainen kunta.
Ja siellä on peltoaukeiden takana metsän reunassa myös paja, jonka pihalla voi kuulostella sananmukaisesti tuulen huminaa ja puron solinaa.
Ja sisälle astuessaan musiikkia.
Äänitteet miksataan nykyään pääsääntöisesti digitaalisiksi tiedostoiksi, joita voi helposti lähetellä linjoja pitkin minne päin maailmaa vain. Enää ei tarvitse pakata nauhakelaa Kustin reppuun, tai ottaa pakaasia kainaloon ja ajaa itse viemään sitä masteroitavaksi. Mutta miten on, saapuvatko tuottaja ja artisti nykyisin kuitenkin itse paikan päälle valvomaan masterointia?
– Hyvin harvoin. Valtaosa töistä tulee netin kautta. Ennen korona-aikaa täällä saattoi käydä melkein joka viikko joku asiakas, mutta kyllä se hiljeni pandemian aikana, kertoo Virtalähde Mastering perustaja ja omistaja Jaakko Viitalähde, jolla on kokemusta jo liki 20 vuoden ajalta.
Vaikka tilanne on hiljalleen palautumassa ja ihmiset muutenkin liikkuvat jälleen vapautuneemmin, vierailijoita käy Virtalähteellä verraten harvakseltaan, ja todennäköisesti visiitille on silloin jokin erityinen syy.
– Luulen että se on vähän sellainen ”juttu”, Jaakko Viitalähde avaa, ja jatkaa: Mä olen kuitenkin täällä ketjun loppupäässä, niin lähdetään tämmöiselle retriitille mukaan viimeistelemään sitä omaa hommaa. Tehdään yhdessä tämä viimeinen vaihe ja sitten kun palataan, tuotanto on valmis.
Tarjoan Jaakolle pohdittavaksi, onko kyseessä silloin puhdas fiilistely vai varmistellaanko siinä taiteellisen näkemyksen toteutumista. Vai lähdetäänkö kenties oman osaamisen kartuttamiseksi katsomaan mitä sille miksaukselle oikeastaan tehdään?
– Kyllä se on oppimatka ihan selvästi. Hyvin harvoin asiakas puuttuu taiteelliseen puoleen, ehkä johonkin albumin tauotuksiin tai crossfadeihin… Mutta ei yleensä itse soundipuoleen.
Äkkiseltään masteroinnin ytimen voisi ajatella olevan nimenomaan teknisen laadun huolittelussa, mutta pelkästään siitä ei ole kyse. Soundin hiominen on vahvasti mukana.
– Aika 50/50 molempia puolia. Kyllähän tämä vaatii herkkää korvaa ja taiteellista näkemystä, että ylipäänsä voi tehdä. Sanon aina, että mä en kuuntele miltä musiikki kuulostaa, vaan sitä miltä se musiikki tuntuu. Ja toivon, että se sama välittyy sitten siihen musiikkiin itseensä.
Eivätkö tekniset aspektit sitten kuitenkin linkity vahvasti juuri desibeleihin ja hertseihin?
– En voi sanoa, että kuuntelen taajuuksia. Kuuntelen kokonaisuutta ja sitä, mikä asia esimerkiksi rytmisesti ehkä tökkii, ja käännän sen sitten päässäni sen jälkeen ehkä taajuuksiksi.
Mutta voiko rytmisiin asioihin enää masteroinnissa vaikuttaa?
– Kyllähän vaikka kompressorin käyttö vaikuttaa ihan suoraan rytmiin, ja sen kanssa pitää ollakin varovainen. Täällähän peliliikkeet on nyt muutenkin kauhean pieniä. Puhutaan miksaajan desibeleistä ja sitten masteroijan desibeleistä, täsmentää Jaakko.
Kumpi on tärkeämpää ekvalisointi vai kompressointi?
– Taajuuskorjaus ilman muuta. Kompuran käyttöhän on mulla hyvin vähäistä ja sitä ei oikein voi edes käyttää ilman, että on päässyt jollain kiinni siihen taajuuspuoleen.
Onko masterointi hyvän jalostamista vai puutteiden silottelua?
– Tietenkin on tapauksia, joista kuulee, että on ollut jotain ongelmaa ja sitten yritän parhaani mukaan auttaa. Masteroijahan pystyy vaikuttamaan laajoihin kokonaisuuksiin: jos on vaikka A-osa jäänyt jotenkin liian tummaksi tai B-osat on liian kirkkaita, niin silloin käsitellään niitä biisejä osa kerrallaan. Mikä on nykyajan laitteilla onneksi ihan helppoa. Lähden kumminkin siitä, että se tuote mikä mulle tuodaan, ne miksaukset, on se mikä sen on tarkoituskin olla ja sitä koetan tukea. Itse kuvittelen aina, että teen semmoista työtä, että jos sitä ei kuule, olen tehnyt sen hyvin. Että silloin ikäänkuin loksahdan osaksi sitä samaa kokonaisuutta.
Eikö masteroijalla ole sitten tunnistettavaa ominaissoundia tai käsialaa tai eikö sellaista saa edes olla?
– Kyllä mä olen kuullut, että mullakin on olemassa joku oma soundini. Ja varmasti onkin, kun on omat työtavat ja omat mieltymykset ja työkalut… Ja siksi mulle varmaan lähetetäänkin musiikkia, jossa saattaa olla mukana vaan terveiset, että ”do your thing”.
Englanninkieliset saatesanat käyvät järkeen, sillä toimeksiantoja Jaakolle tulee suhteellisen runsaasti suoraan ulkomailta. Erityisesti Ranskassa on kuulemma yllättävän aktiivista asiakaskuntaa, joka hieman mystisesti on päätynyt työllistämään juuri Kuhmoisten masteroijaa Suomesta.
Toisinaan työskentely ulkomaisen toimeksiantajan kanssa nostaa esiin mielenkiintoisia kulttuurisia havahtumisia vaikkapa laulua kuunnellessa.
– Siinä tulee mieleen, että voiko sitä de-esseriä tässä ollenkaan edes käyttää sillä tavalla kuin haluaisi, vai muuttuuko esimerkiksi lausutun s-kirjaimen luonne jotenkin vääräksi…
Sirpaleiset nykytuotannot
Monikanavaisia immersiivituotantoja Virtalähteellä ei työstetä, mutta valmiiksi paketoidun steromiksauksen sijaan saatetaan masterointiin lähettää toisinaan raitapareja, joita ei ole vielä yhdistetty toisiinsa. Stemmat, stemmit tai stemsit, kuten niitä kutsutaan, voivat olla esimerkiksi jaettuina siten, että laulut muodostavat oman kokonaisuutensa, komppi omansa ja vaikkapa koskettimet tai orkesteriosuudet sitten omansa.
– Niistä täytyy vaan sopia erikseen. Se on kuitenkin työläämpi homma ja kyllä mä laskutankin siitä pikkuisen enemmän, Jaakko kertoo ja toteaa, että työtavalla on kyllä vissit etunsa, koska masteroijalla on silloin mahdollisuus päästä tarvittaessa käsiksi syvemmälle miksauksen eri osa-alueisiin.
Stemmien kanssa työskentely kuitenkin poikkeaa normimasteroinnista oleellisesti.
– Mun mielestä se vaatii toisenlaisen pään. Aika usein teenkin niin, varsinkin jos on isompia raitamääriä, että käsittelen yhtenä päivänä ryhmät ja teen varsinaisen masteroinnin toisena. Siinä välissä saan resetoitua pääni ja pääsen tekemään taas ”oikeata kaks’raitatyötä”.
Kumpi masteroijalle on mieluisampaa, tehdä single kerrallaan sitä mukaa kuin niitä julkaistaan vai kokonainen albumi saman tien, kun toimeen tartutaan?
– Kyllähän albumia on mukavampi tehdä kuin yksittäisiä singlejä. Mutta kun nykypäivä on nykypäivää, niin ei se mitenkään harvinaista ole, että tehdään sinkku kerrallaan albumia.
Itseäni helpottaa, jos saan tietää, että se albumikin on jossain vaiheessa tulossa. Ensimmäisen sinkun kanssahan ei näin välttämättä vielä ole, mutta jos tiedän, että sieltä alkaa tulla lisää, niin pidän sen session tuossa valmiina ja yritän vähän katsoa, että liikutaan samassa äänimaailmassa.
Yhtenäisyyden ylläpito pitkän aikajänteen yli on vaativaa.
– Projektit tuppaa venymään ja sitten ollaan ongelmissa, jos puhutaan vuoden tai parinkin aikahaarukasta, jossa saattaa soundi muuttua aika radikaalistikin. Joskus ne aiemmin tehdyt singlet menevät pienellä ruuvauksella albumille, joskus pitää lähteä ihan alusta asti. Mutta aika usein tulee silloin myös päivitettyjä miksauksia kappaleista.
Tauko, mutta millainen?
Albumia kasattaessa kappalejärjestys ja ylimenot yhdestä kappalesta toiseen ovat kriittisiä seikkoja, joita pohditaan yleensä jo miksaamossa. Mutta toimitetaanko aineisto masterointiin yhtenä valmiiksi koostettuna kokonaisuutena vai putkahteleeko putkesta yksittäisiä biisejä masteroijan työstettäviksi?
– Valtaosin irtokappeleita, mutta joskus mukana tulee yksi mp3-pötkö malliksi. Etenkin, jos on paljon cross-fadeja tai on muuten suunniteltu valmiiksi niitä tauotuksia. Mutta lähes aina saan miettiä itse tauot ja aika usein on osunut oikeinkin.
Sopivalle tauolle ei ole yhtä ja oikeata vakiomittaa, sen pituus riippuu aina edeltävän kappaleen lopetuksesta ja seuraavan aloituksesta.
– Jos tulee biisijärjestykseen muutos, niin tauotus menee aivan satavarmasti uusiksi siinä saumassa. Sillä on tosi paljon merkitystä kuuntelukokemukseen.
Kappaleita ketjuksi asetellessaan Jaakko Viitalähde tekee myös loppuhäivytykset niihin biiseihin, joissa sellaisia on määrä käyttää.
– Ja mielelläni teenkin. Ja sen vuoksi olisi hyvä, että niihin jätetään kunnolla varaa. Että on mitä feidata… Niitäkin tulee, joita täytyy sitten masteroinnissa jatkaa jollain kaiulla tai muulla konstilla, jos on vaikka liian äkäisesti feidattu studiolla. Ja joskus sen huomaa vasta taukoa tehdessä, että tämä nyt vaatii jotain vielä sen edellisen biisin loppuun.
Laatua, laatua
Materiaalia masterointiin tuottaa ja lähettää hyvin sekalainen joukko isoja ja pieniä studioita, joiden tilat ja kuunteluolot ovat varsin erilaisia ja vaihtelevia. Joukossa on ammattilaisten suunnittelemia ja toteuttamia tarkkaamoita, ja toisaalta täysin harrastuspohjalta itse rakennettuja.
Äänittäjät ja miksaajatkaan eivät ole homogeeninen ryhmä, kokemus ja kouluttautumisen taso vaihtelee kovasti. Yleisen laatutason Jaakko näkee ilahduttavasti parantuneen vuosien saatossa.
Syitä pohdittaessa todetaan, että yhä useammalla on kelvolliset laitteet, enemmän tietoa, ja ennen kaikkea aikaa harjoitella ja tehdä uudestaan, jos ei kerralla onnistu.
– Mikä voi olla myös haitta… mutta sopivalla kurilla, että ne työt myös valmistuu joskus, aprikoi Jaakko, ja jatkaa:
– Samaa ajattelen masteroinnista. Kuka tahansa pystyy masteroimaan hyvin, kun saa tarpeeksi aikaa. Mutta ammattilaisen erottaa se, että hänelle voi tuoda päivästä toiseen hyvin erilaista tavaraa ja ulos lähtee tasaista laatua. Ja riittävän nopeasti.
Ammattilaisellakin on toki rajansa, eikä Jaakkokaan koe aivan kaikenlaista musiikkia itselleen ominaiseksi. Jos ristiriita asiakkaan haluaman estetiikan ja oman näkemyksen välillä on liian suuri, asiakas ohjataan toisen firman puheille. Tämä on varsin harvinaista ja tyypillisesti projektit sinetöidäänkin pankin varmennuksella.
– Jos mä lähetän laskun, niin mun nimen saa laittaa kanteen.
Tuotantojen taso noin ylisummaan on sekin kohentunut.
– Joskus on tullut jonkun vanhan asiakkaan biisi kokonaan uutena versiona, johon havahtuu, että hetkinen – tämähän on tutun kuuloinen. Mehän on tehty tämä joskus aikaisemmin, mutta ei se silloin näin hyvältä kuulostanut!
Vaikka kehitys on Jaakon mukaan kulkenut parempaan vuosien saatossa, jää siihen masterointiinkin edelleen ihan selkeästi myös korjaus- ja retusointitoimintaa.
– Isoin ongelma on usein ylikorostunut ja muhjuinen bassopää, josta kuulee että alimmat taajuudet ei ole siellä pajalla ihan hallinnassa. Ja tämä ilmenee usein myös amatöörimiksaajilla, jos kuunnellaan pienillä kaiuttimilla, jotka ei ihan toista sitä alinta aluetta kunnolla. Bassosoundista tehdään silloin helposti sellainen, että siinä on paljon ihan alimpia taajuuksia muttei kerrannaisia.
Absoluuttista kaavaa tai referenssiarvoa ei bassopitoisuudelle ole, etenkään kun bassoa on arvioitava määrän lisäksi myös sävyn tai ominaisluonteen osalta ja ennen kaikkea suhteessa aina kuhunkin musiikilliseen tilanteeseen.
– Basson luonne vaikuttaa aivan suoraan biisin fiilikseen. Ja jopa näennäiseen tempoon. Jos siellä laahautuu sellainen iso bassomassa perässä, niin kepeästäkin kappaleesta tulee raskas, eikä se sitten lähde oikein sillä tavalla elämään kuin muuten voisi tai pitäisi. Mutta johonkin biisiin sopii sellainen möhköbasso. Sehän voi olla myös sen biisin juttu, että on sellainen valtava massa mitä vasten se kaikki muu lepää. Kaikki on kovin tapauskohtaista.
Toinen yleisestikin puhuttanut ilmiö on kompressoreiden liikakäyttö studiossa.
– Kyllä sitä tapahtuu. Vaikka jos ajatellaan kompressorin käyttöä masteroinnissa, niin enhän mäkään nykyään käytä kompressoria juurikaan kompressoimiseen dynamiikan rajoitusmielessä, koska se puoli on yleensä jo niin hyvin hallussa. Mutta kyllä joskus joutuu pyytämään, että ottakaas ne limitterit pois päältä ja laittakaa uudet tiedostot tulemaan. Mikä voi tietysti olla ongelma, jos ne limitterit on olleet siellä ihan alusta asti, jolloin ne on jo osa sitä soundia. Silloin täytyy mennä sillä mitä on.
Kuuntelija valitsee paikan, ajan ja välineet
Masteroinnissa äänite viritetään soimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Eikö silloin vaikuta sekin, mihin jakelukanavaan tai välineeseen tuotos on menossa?
– Vinyylissä pitää tietysti miettiä asia erikseen. Digijakelussa tähtään sellaiseen soundiin, joka toimii, vaikka toistoalusta muuttaisi jälleen kerran speksejään. Joskus kyllä tulee erikoistilauksia – vaikka joku urheiluseuran kannatuslaulu, jota sitten soitetaan pelkästään jäähallin kaiuttimista. Näissä täytyy miettiä sitä tilannetta tarkemmin, mutta muutenhan musiikkia kuunnellaan ihan kaikkialla. Täytyy tietysti pitää mielessä, että ihmiset kuuntelee entistä todennäköisemmin musiikkia kuulokkeilla. Ja joku puhelimen kaiuttimillakin, johon ei kyllä voi valmistautua oikein mitenkään muuten kuin tekemällä vaan mahdollisimman hyvää soundia ja toivoa parasta!
Perinteisen äänilevyn mainitseminen on sikäli oleellista, että formaatti on viime vuodet jatkuvasti kasvattanut suosiotaan. Kysyntää onkin sen verran, ettei levykaivertimen hankinta Virtalähteelle ollut pelkästään oman mielenkiinnon ilmentymä, vaan siitä muodostui nopeasti osa monipuolista palvelukokonaisuutta.
– Vinyylin osuus albumeista on nyt ehkä kymmenesosa, ja sen lisäksi kyllä monet haaveilevat vinyylin julkaisemisesta. Se ei ole halpa formaatti ja siinä on omat ongelmansa, mutta kyllä siinä fiiliksessä on mielenkiintoiset jutut. Juuri kuuntelin erään laulajan levyn koekaiverrusta ja mietin, että mikä ihme siinä formaatissa on, kun se tuo sellaisen välittömän läsnäolon tunnun itse musiikkiin… laulajan soundiin ja siihen kaikkeen. Olen huomannut aiemminkin, että vinyylillä musiikki kytkeytyy jotenkin enemmän siihen tilanteeseen, kiinnittää huomion tarkemmin. Hirveän jännä juttu!
Joutuuko vinyylin valitsija tinkimään audioihanteistaan formaatin rajoitteiden vuoksi, vai saako vinyylin kuulostamaan samalta kuin masteroitu miksaus kuulostaa ennen vinyylille kaivertamista?
– Hyvin lähelle voidaan päästä, ainakin jos puolenpituudet ei ole hirveän pitkiä ja levystä otetaan kaikki irti. Totta kai, sellaistakin musiikkia on, joka ei kauhean hyvin taitu vinyylille, tai ainakin joudutaan tekemään kompromissejä.
Kenties tyypillisin kompromissi on alataajuuksien monotus, mutta sitäkään ei tehdä aina automaattisesti.
– Se auttaa, mutta kaikki on tässäkin niin kovin tapauskohtaista. Jos levyn puolet eivät ole kovin pitkiä ja tilaa on kaivertaa väljästi, niin mielelläni jätän sinne stereompaa bassoa. En ihan täysleveää, muttei ihan monoakaan. Samaten yläpää, sekin on todella herkkä vinyylillä. Ässät ja pellit ei saa suhista liikaa, koska se toisto tahtoo säröytyä silloin, varsinkin puolen loppua kohti mentäessä. Kaivertamaan kyllä pystyy ihan mitä tahansa, mutta se toistopuoli on ongelma, Jaakko toteaa.
Vinyyleiden valtakaudella levyn puoliskot olivat melko usein alle 20 minuuttia. Ja 60-luvulla musiikin määrää pidettiin riittävänä, jos mittaa oli vaikkapa 17–18 minuuttia per puoli. Silloin myös kaivertajalle jäi tilaa levittää urat etäämmälle toisistaan, mistä oli etua audiolaadulle. Mitä enemmän minuutteja yhdelle puoliskolle pitää mahduttaa, sitä tiheämpi on uritus ja sitä suurempia kompromissejä vaaditaan kaiverruksessa.
– Puolenpituudethan on nykyään tosi pitkiä. 20–25 minuuttia on ihan vakio.
Eräs tapa väistää ongelmia on sijoittaa levollisimmat kappaleet levypuoliskon viimeisiksi, jolloin syntyy samalla luontainen kaari kuuntelulle: iskevät avauskappaleet rauhoittuvat asteittain seesteisempään finaaliin ja sitten käännetäänkin levyn toinen puoli esiin ja sama uusiksi. Tämä jätti jälkensä vinyylin perillisiinkin.
– Sehän ei ole mikään sattuma, että CD-levynkin keskivaiheilla on usein tällaisia balladimaisia biisejä. Kyllä se estetiikka on muotoutunut vinyylin kautta.
Vain pysyvä on pysyvää
Erityisiä muutoksia Janne Riionheimon aikanaan suunnittelemaan kuunteluhuoneeseen ja jo alkuvaiheessa kasattuun kalustoon Jaakko ei ole kertomansa mukaan tehnyt pitkään aikaan, jollei subwoofereiden lisäämistä jokunen vuosi sitten sellaiseksi lasketa. Niiden vastuulla ovat taajuudet 30 hertsistä alaspäin.
Jaakon itse rakentamat pääkaiuttimet toistavat jo niin alas, ettei musiikin kuuntelu subeja olisi kaivannut. Niiden tehtävänä onkin paljastaa mahdolliset siivoustarpeet äänitteeltä.
– Ihan kaikkein bassokkaimmassa musassa ne saattaa hiukan tukea, mutta kyllä ne nimenomaan ovat kaiken sen roinan takia: siellähän voi olla joitain P:n poksahduksia ja esimerkiksi flyygeleistä tulee välillä aivan ihmeellisiä kolahduksia… tai jotain jyrinää, joka pitää saada pois.
Kuunteluvoimakkuutta Jaakko ei ole kalibroinut millekään tietylle vakiovoimakkuudelle.
– Se onkin kysymys, jota olen pohtinut. Totta kai, korva toimii lineaarisimmin tietyllä äänenpainetasolla, mutta toisaalta musiikin pitää kumminkin toimia eri kuunteluvolumeilla.
Niinpä Jaakko kertookin kuuntelevansa työn kohteena olevaa musiikkia eri voimakkuuksilla.
– Kun mä kuuntelen lujaa, niin mä kuuntelen miltä se musiikki tuntuu. Ja sitten kun kuuntelen oikein hiljaa, kuuntelen miltä se kuulostaa, esimerkiksi kirkkautta.
Kaiuttimet pysyvät kaiken aikaa samoina, minkäänlaista vaihtoehtoista kakkosreferenssiä, nappikuulokkeita tai gettoblasteria Jaakko ei niiden tukena käytä.
– Kokeilin hetken, mutta mä en vaan pysty tekemään sitä. Se on ihan mielenkiintoinen pointti ja sillä lailla voi kyllä kuulla asioita, mutta se ei jotenkin sovi mun työtapaani. Mä luotan siihen, että mulla on yhdet hyvät kaiuttimet, jotka mä tunnen tasan tarkkaan oikein. Jos se toimii täällä niin sitten se toimii kaikkialla muuallakin.
Työkaluja ne ovat
Virtalähteen laitteisto koostuu sekä analogisista että digitaalisista työkaluista. Leikkaukset saumauksineen tehdään digitaalisesti ja limitterit sekä dynaamiset ekvalisaattorit kuuluvat DSP-maailmaan nekin. Analogiset ekvalisaattort ja kompressorit täydentävät paletin.
Varsinkin osto- ja myyntipalstoja vakituiseen selaavia alan toimijoita itsepintaisesti riivaavaa laitekuumetta Viitalähde ei ole kuulemma potenut.
– En ole koskaan ollut mitenkään valtavasti laitteiden perään. Mulle työkalut on enemmänkin sitä, että tiedän mitä haluan ja sitten kun olen saanut sen ja työskentely tuntuu luontaiselta, niin ei ole mitään tarvetta päivittää. Mähän olen itse rakentanut aika ison osan näistä laitteista, vaikka on tuossa joukossa paljon kaupallisiakin tuotteita.
Täysin immuuni ei Viitalähdekään hankinta-ajatuksille ole, mutta silloinkin motiivina on pikemminkin jokin taiteellinen päämäärä eikä niinkään laite laitteen itsensä vuoksi.
– Tietysti aina joskus tulee työn aikana mieleen, että olisi kiva, kun pystyisin tekemään jonkun tietyn jutun. Mutta nyt ei ole kyllä pitkään aikaan tullut sellaistakaan. Laitteet on aika hyvin löytäneet paikkansa tämän 18 vuoden aikana.
Hollannista 2013 hankittu kaiverruskone vinyylimasterien tekoon ansaitsee erityismaininnan.
– Kyselin eräästä Lyrecin kaivertimesta, mutta sen hinta ylitti budjetin. Sitten kävikin ilmi, että samalla kaverilla oli kuitenkin tämä Scully, jollaista olin jo pitkään himoinnut. Tämä on jenkkikone, niin näitä ei ole kauhean paljon Euroopassa. No mikä ettei. Pistin maksunkin menemään, kun tiesin hänet luotettavaksi toimijaksi. Siinä kuitenkin meni kahdeksan kuukautta ennen kuin se tuli tänne asti, koska tätä ei saatu myyjän varastosta ulos muuten kuin nostamalla talosta katto pois! No sitten, kun tämä oli saapunut, niin eri foorumeilla alkoi tulla kyselyitä, että onko tästä myyjästä kellään havaintoja, kun se on kadonnut kuin pieru Saharaan. Aika moni muukin oli maksanut ennakkoon kaupat, ja taisin olla viimeinen, joka oikeasti sai laitteensa.
Käytännössä Hollannista laivattiin Kuhmoisiin ”raatokunnossa” ollut aihio, jonka Jaakko on kunnostanut läpikotaisin mekaniikasta alkaen: vaihtanut laakereita ja uusinut mm. audiovahvistimet sekä kaiverrinta ohjaavan tietokoneen, rakentanut ohjauspaneelin jne. Osia onneksi löytyi maailmalta ja jos ei löytynyt, teetettiin uusi mittojen mukaan.
– Isoin juttuhan oli se, että sitten kun tuon oli saanut kaivertamaan, piti vielä opetella käyttämään sitä. Ja erottamaan se, että onko laitteessa vielä jotain parannettavaa ja kuuluuko sen käyttäytyä näin. Vai enkö minä itse vaan osaa…
Prosessi on vaatinut aikansa, ensimmäiset itse kaiverretut vinyylimasterit lähtivät Virtalähteeltä vuoden 2022 alussa ja sen jälkeen niitä on valmistunut tasaiseen tahtiin. Ja ilmeisen onnistuneesti.
– Yhtään hylsyä ei ole tullut, kaivertaja itse toteaa hitunen ihmetystä äänessään.
Tarkalleen ottaen vinyylimasteri itsessään ei ole vielä vinyyliä vaan alumiinilevy, jonka toinen pinta on päällystetty kaiverrusta varten nitroselluloosalakalla. Kynsilakkaa muistuttava pintamateriaali on sitkasta, mutta herkkää mekaanisille vaurioille ja lisäksi äärimmäisen tulenarkaa.
Elektroniikan ja mekaniikan rakenteluun Viitalähde on kouliintunut pikkuhiljaa harrastamisen kautta.
– Olin se lapsi, joka aina purki lelut nähdäkseen miten ne toimii… Sitten tuli kaikenlaista elektroniikkarakennusta ja syntsa-juttuja. Jossain vaiheessa oivalsin, että hei, kyllähän näitä työkaluja voi tehdä itsekin! Niissäkin on sitten käyty monia eri versioita läpi ja kehitetty pikku hiljaa, Jaakko kertoo.
Osa laitteistosta perustuu valmiisiin piirustuksiin, joko sellaisenaan tai raskaastikin muokattuina, osa on kokonaan oman suunnittelun tulosta. Voitaneen todeta, että mikäli motto ”tunne työkalusi” on ylipäänsä validi, niin Jaakko Viitalähde varmastikin voi sitä halutessaan käyttää
•••
Riffin toimittaja Pekka Nurmi vieraili Jaakko Viitalähteen luona 2009, jolloin yritys toimi vielä Helsingin Herttoniemessä. Kyseinen haastattelu on avattu jo aikaisemmin Riffin verkkosivustolla Arkistovaliona, jonka voi lukea tämän linkin kautta.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2023. Vastaavantyyppisiä, musiikin tekemisen eri puoliin syventyviä haastatteluita ja muita artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
