Oulusta on tullut rujoa rock-musiikkia esimerkiksi Radiopuhelimien muodossa, mutta nykyään sitä tulee myös jazzin puolelta. Tämä on erityisesti kitaristi Heikki Ruokankaan ansiota, sillä hän on julkaissut paljon vapaan jazzin piiriin luettavia levyjä, joiden soundimaailma ulottuu ruman väkivaltaisesta säröilystä aina akustiseen sointiin.
Heikki Ruokangas ei ole valinnut itselleen välttämättä helpointa musiikillista polkua, mutta siitä huolimatta hän pystyy nykyään keskittymään ainoastaan free/avantgarde-musiikin soittamiseen. Vapaan improvisoinnin pariin hän päätyi omien sanojensa mukaan ”aika tyypillistä polkua pitkin”.
– Olen kulkenut omien soittohommien myötä rock-jutuista jazz-harmonian opiskeluun ja siitä ”ulossoittamisen” kautta atonaaliseen maailmaan. Omilta opiskeluajoiltani muistan sellaisen tapauksen, että Esa Pietilä kävi pitämässä meille free jazz -työpajan, ja se taisi olla itselläni ensikosketus aiheeseen. Siitä jäi fiilis, että tuollaista haluan itsekin joskus tehdä, Heikki kertoo.
Ruokangas on opiskellut kitaransoittoa sekä Oulussa että Helsingissä, ja lopputyössään hän kehitti atonaalisen improvisaation opiskeluun sopivaa nuottimateriaalia geometristen muotojen pohjalta. Mutta onko freen tai avantgarden soittamisessa itsessään mitään sääntöjä? Heikki toteaa, että ei välttämättä sääntöjä, mutta enemmänkin asetetaan joitain rajoja.
– Muuten homma ei välttämättä onnistuisi. Idea voi olla vaikka jokin sävellajikeskus, jossa sitten pysytään tai ei pysytä. Samoin saatetaan esimerkiksi rajoittaa säveliä tai sopia jokin rytminen juttu, minkä ympärillä pyöritään. Yhteissoitossa puolestaan voi reagoida tai olla reagoimatta siihen, mitä toinen tekee. Esimerkiksi uudella Devotional-levyllä, jonka tein rumpali Landon Georgen kanssa, oli ensimmäisessä biisissä ideana blues/gospel-tyylinen juttu, josta lähdettiin liikkeelle.
Myöskään Heikin ja haitaristi Anne-Mari Kanniaisen tekemällä Äänisauna-levyllä ei ole nuottiakaan sävellettyä materiaalia. Silti silläkin oli lähtökohtansa.
– Se levy pohjautuu mielikuviin, oli kyseessä sitten tunnelma tai jokin asia. Varsinaisesti idea levyn tekemiseen lähti siitä, kun olimme säestämässä Katja Kettua, joka luki Piippuhylly-novellejaan Oulun Muusajuhlilla. Lisäksi olemme tehneet Anne-Marin kanssa keikkoja, joissa improvisaation pohjana on kansanmusiikkiteemoja. Silloin olen soittanut akustisella kitaralla, Martinilla tai Nosolla, Heikki kertoo.
Kaiken kaikkiaan Ruokankaan tuotannossa improvisoidun ja sävelletyn materiaalin osuus vaihtelee levyjen mukaan. Kokoonpanoissa hän soittaa pääosin improvisoitua musiikkia, kun taas soolokitaralevyt koostuvat enemmän sävelletystä materiaalista. Ylipäänsä Ruokangasta viehättää ”kauniin ja ruman” vaihtelu. Kun musiikissa liikutaan ääripäästä toiseen, se taitaa vaatia myös kovaa tekniikkaa?
– Tekniikka on hallintaa, ja siitähän on kaikessa musiikissa hyötyä. Mutta myös freessä voi toki valita ne parametrit, joilla operoi. Esimerkiksi avantgarde-tyylisessä musiikissa monet soittavat Derek Bailey -tyylisesti, mikä käsittää paljon epäteknisiäkin asioita. Toki soitan nopeitakin juttuja, eli kyllä tekniikkaa pitää olla. Mutta yhtä lailla tekniikka on myös äänenmuodostusta. Itse pelaan paljon hyvällä artikulaatiolla sekä kauniin ja ruman vuoropuhelulla, ja siinä pitää olla sitä soittimen hallintaa.
Reissukitarasta tuli pääkitara
Heikki Ruokankaalla on taustallaan myös klassisen kitaran opintoja, mutta nykyään häntä nähdään keikoilla pääosin sähkökitaran ja teräskielisen akustisen kanssa. Soittimistosta löytyy myös Rolandin kitarasyntikoita (GR300 ja GR700), joita hän käytti erityisesti Remote Control -levyllään. Niitä hän ei aio tulevaisuudessakaan hylätä.
– Ne viehättää jo laitteina. Jossain vaiheessa hamstrasin irrallisia midi-mikkejä, mutta minun kokemuksen mukaan ne eivät toimineet systeemin kanssa samalla tavalla kuin Rolandin oma kitara.
Viime vuosina pääkitarana ollut hieman erikoisempi tapaus, oululaisen soitinrakentajan Rauno Härösen suunnittelema ja rakentama ”reissukitara”. Aikansa kunnollista matkakitaraa etsinyt kitaristi päätyi lopulta teettämään omaan käteen sopivan soittimen.
– Löysin kyllä yhden aika hyvän tehdasmallin, mutta sen runko oli niin naurettavan pieni, ettei se tuntunut oikealta kitaralta. Siksi päätin teettää soittimen Raunolla. Tästäkin tehtiin aluksi yksi prototyyppi, joka ei toiminut yhtään. Sitten virityskoneisto toteutettiin eri tavalla, ja käytettiin vähän erilaista puuta.
Lähtökohtana oli rakentaa luotettava ja normaalikokoinen keikkakitara, jonka voisi kuitenkin kuljettaa keikkamatkoilla lentokoneen matkustamossa.
– Halusin, että soitin mahtuisi kabinettikokoiseen matkalaukkuun. Tämä onkin toteutettu niin, että soittimen kaula irrotetaan rungosta kuljetuksen ajaksi. Laitan vain nauhojen päälle capon, jotta kielet pysyy järjestyksessä silloin, kun soittimen laittaa laukkuun. Runko on kooltaan Telecasterin luokkaa.
Mikrofoniksi reissukitaraan valikoitui Veijo Rautian rakentama yksikelainen malli, joka on Charlie Christian -mikistä modattu versio.
– Tässä oli ensin joku P90-mikki, mutta se ei tuntunut hyvältä. Kun otin yhteyttä Veijoon, hän pyysi minulta ääninäytteen ja selityksen siitä, mikä soundissa oli pielessä. Sen pohjalta hän teki tämän mikin, ja onnistui hommassa kyllä hämmentävän hyvin. Soinniltaan mikki on edelleen lähinnä P90-maailmaa.
Mikä vintagessa viehättää?
Heikki Ruokankaan keikkavahvistin on yleensä Dynacord Twen eli vanha ja melko pienitehoinen putkikombo. Myös muut vahvistimet ovat vintage-ikäisiä: Selmerin Treble’n’Bass 25 ja Futurama Caravelle, Custom Kraftin pikkukombo sekä ’70 luvun Monster. Mikä näissä vanhoissa laitteissa on sellaista, mitä et moderneista vahvistimista löydä?
– Jo pelkkä esteettinen puoli on isossa osassa. Toki soundipuolikin toimii. Esimerkiksi joulukuussa soitettiin Suomessa keikkoja Landon Georgen kanssa, ja silloin sain taas todeta, kuinka hienosti Dynacord aina tosi paikan tullen pelaa ja soi isosti. Hiljaisella voimakkuudella se kuulostaa joskus täysin karmealta, mutta kun soitetaan tarpeeksi lujaa, niin silloin alkaa tapahtua. Dynacordia olen käyttänyt noista eniten keikkahommissa, mutta äänitysvahvistin on ollut pitkälti Custom Kraft eli Valcon aikoinaan valmistama 3-wattinen kombo.
Putkivahvistimen säröytymistapa ja dynamiikka on Heikille tärkeää.
– Kyllä se kanttisärö eli särön ja puhtaan rajamailla oleva soundi on jotain sellaista, jota en ole transistorivahvistimista tai mallintavista löytänyt. Putkilaitteissa on dynamiikkaa, jota pystyn hallitsemaan ihan sillä, kuinka lujaa kitaran kieliä kosketan.
Viimeisimmällä Devotional-levyllä oli kylläkin käytössä myös mallinnustekniikkaa, kun kaapin mikittäminen korvattiin Universal Audion OX-kaiutinmallinnusboksilla.
– Se on hyvä laite, mutta siinähän käytetäänkin oikeaa vahvistinta edessä. Joskus aikaisemmin olen kokeillut esimerkiksi re-amp-systeemillä äänittää kitaraa, mutta minulle se oli tuskallinen kokemus. Koen, että se on enemmänkin äänittäjien hommaa, hän huomauttaa.
Heikki Ruokangas toteaa lopuksi, että hänen suhteensa pedaaleihin on vaihdellut: välillä lauta on ollut todella iso, mutta tällä hetkellä maltillisempi. Efekteistään hän haluaa nostaa esiin erityisesti latvialaisen Janis Altmanisin rakentamat custom-pedaalit.
– Janisin pedaalit on tosi karaktäärisiä. Juuri pari viikkoa sitten sain häneltä uuden Laika Plusma -kaiun, jota en ole vielä ehtinyt käyttää juurikaan. Mutta esimerkiksi Stagnant Rapture -levyn soundit ja ilmaisu nojaa paljon Purvs custom-fuzziin, jonka Janis teki siltä pohjalta, millaisena soittajana hän minut kokee. Se on erittäin ilmaisuvoimainen fuzz-särö, jossa on paljon juuri ruman ja kauniin vuoropuhelua. Samaisen levyn päätösbiisi taas on tehty Janiksen RNGD-pedaalin soundia tutkiessa. Mielenkiintoiset laitteet laittaa soittamaan uudella tavalla ja siinä nämä pedaalit onnistuu hyvin, Heikki kiteyttää.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2023. Vastaavantyyppisiä, niin lyhyitä kuin pitempiäkin, käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
