Levyarviot

USA:n Missourin osavaltiosta ponnistava modernin hard rockin yhtye jatkaa maailmanlaajuisen menestyksen tavoittelua viidennellä studioalbumillaan, joka on samalla myös bändin ensimmäinen julkaisu Mascot Label Group -levy-yhtiöllä.

Tamperelaisen Soul Shine Society -yhtyeen debyyttialbumin saatekirjeessä bändi kertoo olevansa seitsenhenkinen classic rock -kokoonpano, jonka musiikki pohjautuu vahvasti 60- ja 70-lukulaiseen kitararockiin. Ja asia vahvistuu todeksi heti avausraidasta ensitahdeista lähtien.

Tanakkaa kapakkarockia vetävän Tohtori Lounamon soittajistosta löytyy yhtymäkohtia Lahden rock-historiaan niin Sleepyjen kuin Turo's Hevi Geenkin osalta. Kokoonpano on elänyt vuosien saatossa, ja oikeastaan Tyhmyys on in -levyn myötä bändi palaa nyt alkujuurilleen Dr. Feelgood -vaikutteisen musiikin pariin. Tällä kertaa kuitenkin kokonaan oman materiaalin puitteissa, lainakappaleita ei mukaan ole otettu.

Minareettihuudoista tai itämaisen torin hälystä, jostain sellaisesta alkaa matka multi-instrumentalisti La Ynen alias Matti Laineen johdattelemana. Lyhyen intron jälkeen mielikuvat alkavat rakentua kuin maanalaisen ikkunasta maisemia katsellessa – eri mittaisten tunneleiden jälkeen syöksähdetään kirkkaasti valaistuille asemille, joista jokainen huokuu omanlaistaan tunnelmaa.

Brittikitaristi-laulaja Bernie Marsden lienee parhaiten tunnettu Whitesnake-jäsenyydestään. Myönnän etten ole miehen soololevyjä aikaisemmin kuullut, ja olenkin aina lokeroinut hänet hardrock-kitaristiksi.

Arionin jäsenet ovat nuoria, mutta eipä tästä ikäasiasta tarvitse enempää mainita. Bändi nimittäin on esikoisalbumillaan valmis: taitoja on, yhteispeli toimii ja biiseissä on sisältöä ja täkyjä. Ja melodiaa iso annos, oikein XXL-kokoa.

Ainekset ovat tuttuja, mutta toteutus on persoonallinen. Riffin numerossa 4/2014 haastatellun Ben Miller Bandin ”Ozark Stompiksi” ristimä musiikki on moni-ilmeistä Amerikan-rootsia.

Esikoislevy on samaan aikaan kiitollinen ja kuitenkin äärimmäisen epäkiitollinen projekti. Toisaalta kenenkään ei vielä pitäisi odottaa siltä mitään, mutta usein siihen kohdistuu silti kunnianhimoa ja korkealentoisia odotuksia, jotka pitäisi lunastaa. Lohkareella on ollut Kurkimies-ensilevyn teossa verraton valtti: monen kokeneen ja osaavaksi tiedetyn tekijän myötäpanos. Yhtyeen omaa osuutta ei pidä aliarvioida, mutta kyllä konkariosaston vaikutukset kuulee. 

Ville ”Little Willie” Mehdon edellinen levy oli bändin kanssa autenttisella soundilla äänitetty puolituntinen svengipala Chicago Blues -hengessä. Tällä kertaa ilmaisu on pelkkää akustista bluesia ja Mehto on asialla aivan yksin; kyseessä on soololevy sanan todellisessa merkityksessä, sillä hän vastaa paitsi soitosta ja laulusta, myös äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista. Levyn kappaleet ovat myös kokonaan hänen käsialaansa.

Eric Johnson ei ole ahkerimpia keikkailijoita ja hänen viimevuotinen kiertueensa Euroopassa käsitti vain puolisen tusinaa keikkaa muutamassa maassa. Tähän asti on vain pitänyt arvailla, millainen meininki lavalla vallitsi. Okei, youtube tarjoilee muutaman maistiaisen, mutta onhan tällainen kunnolla äänitetty taltiointi soundeiltaan ylivertainen niihin verrattuna.

Frigg-yhtyeen kitaristi Tuomas Logrén esittäytyy soololevyllään paitsi akustisen kitaran, myös muiden kielisoittimien soittajana.

Albumin nimestä huolimatta basisti Sabal-Leccon soolokiekossa ei ole kyse sodankäynnistä, vaan pikemminkin iloisesta kuulijan valloittamisesta.  Viidentoista biisin erässä osa on laulettuja, loput instrumentaaleja.  Yhteistä kokonaisuudelle on vuolaasti polveiva rytminen irroittelu.

Nyt mennään vakavissa merkeissä. Levyn kolmas kappale, resonaattorikitaran höystämä ”The Bottom of the River” on omaelämänkerrallinen tarina Walter Troutin elämästä: kun on pohjalla, täytyy valita elämä tai kuolema. Trout valitsi elämän, sai elinsiirron ja ainakin viimeisimpien tietojen mukaan kaikki näyttää hyvältä.

Helsingin klubeissa jo pidempään keikkaillut instrumentaalitrio esittäytyy ensilevyllään hyvin monipuolisena ja taitavana yhtyeenä.

Tällä levyllä mikään ei ole tavanomaista, ei sen paremmin kansitaide kuin musiikillinen sisältökään. Kokoonpano on sekin epätavanomainen, yhtyeen ytimen muodostavat Salla Hakkola (harppu, piano ja laulu), Eero Seppä (basso ja laulu), sekä Touko Ruokolainen (rummut, kellopeli ja laulu).

Nyt on taitoa ja näkemystä mistä ammentaa – Markku Ounaskari, Kari Heinilä, Lena Willemark ja Anders Jormin ovat kukin omalla sarallaan äärimmäisen ansioituneita muusikoita, joiden meriittilistoilla riittää palkintoja, kunniamainintoja ja nimekkäitä soittokumppaneita.

Teema-albumeita julkaistaan verraten harvoin, mutta mikäpä tarjoaisi sellaisen tekemiseen yhtä antoisat ainekset kuin kiistellyn ja ristiriitaisen maallikkosaarnaaja Maria Åkerblomin (1898 – 1981) elämä.

William Suvanne luottaa yhtyeineen vankalla groovella pohjustettuun musiikkiin. Vaikka improvisointi yltyy paikoin myös melkoisen vapaaksi, ankkuroidaan valtaosa kappaleista kuitenkin selkeään poljentoon, jota on helppo seurata vaikka ei tällaista musiikkia olisi aiemmin kuunnellutkaan.

Riku-Pekka Kellokoski on säveltänyt ja soittanut levyllisen musiikkia, jota ei ihan noin vain luonnehdita tyhjentävästi. Itunes luokitteli Yksinäinen vuori -levyn kategoriaan ”alternative”, eikä tulkinta mitenkään perusteeton ole.

Lempääläisen muusikkopariskunnan perustama Retropop on julkaissut kolmannen studioalbuminsa "Vihdoin syytä juhlaan". Tommi Ojala pitää langat tiukasti omissa käsissään, sillä hän soittaa lähes yksin kaikki soittimet, on yksin säveltänyt, sanoittanut (yhtä lukuunottamatta), sovittanut, äänittänyt, miksannut, tuottanut ja suunnitellut levyn kaikki kappaleet. Julkaisusta huolehtivan levy-yhtiönkin ollessa oma voi ainakin olla sitä mieltä, että mies on saanut tehdä juuri sellaisen levyn kuin haluaa.