Levyarviot

Kamerunilaislähtöinen basisti Armand Sabal-Lecco vieraili Suomessa vuosi sitten Strandberg Projectin vieraana ja keikka myös taltioitiin levylle, joka julkaistiin hiljattain.

Minusta on aina hienoa, kun bändi yllättää kuulijansa keikalla valikoimalla settiin erikoisia biisejä ja uudistamalla soittolistaa kerrasta toiseen. Bruce Springsteenin ja E Street Bandin kerrotaan treenaavan ennen kiertuetta yli 300 kappaletta omaa tuotantoa sekä covereita ja päätöksiä soitettavista tehdään juuri ennen lavalle astumista.

Kolme albumia vuoden välein, aktiivista keikkailua ja opetustoimintaa. Robben Ford ei todellakaan ole jäänyt lepäilemään laakereilleen, vaikka meriittejä aiemmalta uralta olisi jo yllin kyllin. Saimme kuultavaksemme uuden albumin jo ennakkoon ja sen ohessa pieni haastattelukin järjestyi.

Olen kuullut vuosien varrella huhuja Cosmo Jones Beat Machinesta hyvänä live-bändinä, mutta en ole koskaan keikalle sattunut. Sen sijaan bändin laulaja-kitaristi Pekka ”Faarao” Pirttikankaan keikkaolemusta olen päässyt todistamaan, ja se on vakuuttanut omaperäisyydellään, möreällä kurkkuäänellään sekä ylipäänsä rujon musikaalisella otteellaan.

Monesti livejulkaisuja on tehty levytyssopimuksen täyteen saamiseksi, mutta en usko Joe Bonamassalla olevan moista ongelmaa. Vaikka hän julkaiseekin livejä enemmän kuin melkeinpä kukaan muu artisti, niiden taltioinneissa on jokin erikoisuus, joka halutaan tuoda muidenkin kuin paikalla olleiden kuultaville ja nähtäville.

Beth Hartin äänessä on sen verran sähäkkyyttä, että hänen levyjensä onnistuminen riippuu oikeastaan vain materiaalin vahvuudesta. Tulkinnan intensiivisyydestä homma ei nimittäin ole kiinni.

Olipa ilahduttavaa nähdä tämän albumin nousevan heti ilmestymisviikollaan Suomen listalle. Toki tämä kuvastaa levymyynnin nykytilaa, jossa yllättävillä julkaisuilla ja uusintapainoksillakin on mahdollisuus listasijoitukseen – minkä lisäksi uskallan arvata melkoisen siivun Hati Hatin myynnistä olleen vinyyliversiota.

Spiralisimin debyyttialbumilla psykedeeliset äänimaisemat yhdistyvät doom-metallin ja raskaan progressiivisen rockin elementteihin. Aineksista kehittyy kokonaisuus, jota on vaikea kategorioida mihinkään tiettyyn kansioon.

Tämäpäs on monipuolinen levy. Veera Marian esikoisalbumi tarjoaa monipuolisen rytmi- ja sävelmaailman, eikä tätä rock- tai oikein pop-levyksikään voi kutsua – ehkäpä pop-laulelma voisi olla lähempänä totuutta.

Rumpali Jussi Miettola ja kitaristi Ilari Filander muodostavat yhdessä duon Good Romans joka hiljan julkaisi yhdessä Pepa Päivisen kanssa komean levyllisen improvisoitua musiikkia.

''No room for hate'' on helsinkiläiselle punk-yhtyeelle toinen omakustanne-, ja samalla ensimmäinen pitkäsoittojulkaisu.

Itselleni ennestään tuntematon turkulainen Whale ant the Village soittaa akustista nykyfolkiaan mukavan monisävyisesti. Tässä tapauksessa ”nykyfolk” on ehkä enemmänkin pop-sävytteistä, ei niinkään perinteisempää folkia.

Ilman USA:ssa vaikuttaneita Neurosista ja Isista meillä tuskin olisi näin näkyvässä mitassa postmetalliksi kutsuttua synkemmän tunnelmamusiikin alalajia, joka vetoaa pikemmin mollihorroksessa velloviin gootteihin kuin riehakkaasti laukkaavan sankariheavyn ystäviin.

Mikko Iivanainen on kitaristi ja säveltäjä, jonka nimi tulee esiin monenlaisissa erilaisissa yhteyksissä. Mies on työskennellyt niin Tuomas Holopaisen kanssa Don Rosan kirjoittamaan Roope Ankan elämäntarinaan sävelletyllä levyllä, kuin Free Control -yhtyeessäkin vapaamman ilmaisun parissa. Nyt mies on julkaissut ensimmäisen soololevynsä Last Room.

Mahalia Barnesilla on kotimaassaan Australiassa ura soulin ja R&B:n parissa ja nyt haetaan tunnettavuutta kansainvälisestikin.

Aluksi tuli levy-yhtiön promokirje sähköpostiin.

Vaikka tämä bändi on useimmille jäsenilleen sivuprojekti, on aikamoista aktiivisuutta julkaista toinen albumi jo kahden ja puolen vuoden jälkeen debyytistä. Tässä välillähän he ehtivät vielä purkittamaan livetaltioinninkin.

Tämä kiekko on aika erilaista settiä kuin Riffissä tavallisesti käsitellyt levyt. Mutta hiljattain 81 vuotta täyttäneen Sonny Simmonsin koko ura on kulkenut omia polkuja ja mies on aina tutkinut, mitä kaikkea hän voi soittimellaan tehdä. Paikoitellen ilmaisu on ollut hyvinkin free, nyt käsiteltävällä levyllä enemmänkin seesteinen katkelma tajunnanvirtaa.

Big band 70-luvun popin parissa vieraanaan kaksi jazzkonkaria? Näinhän voisi etukannen perusteella luulla, vaan se mielikuva on väärä. 40 vuoden taakse toki katsotaan, mutta kahdeksan biisin materiaali on poimittu vieraiden tuolloin levyttämistä suomijazzin klassikoista – puoliksi kummaltakin – ja sovituksissa annettu reilusti tilaa ison orkesterin soundille.

Telecaster-soittajana jo aiemmin vakuuttanut Pauli Halme esittäytyy toisella soololevyllään akustisen fingerstyle-soiton parissa. Tässä tapauksessa vaikutteita on selvästi saatu juuri Tommy Emmanuel / Merle Travis / Chet Atkins -tyylisuunnalta.