Levyarviot

Kanervan levy sukeltaa heti ensitahdeilla parisuhteen maailmaan, missä toisistaan etääntyneet aikuiset kyräilevät ja pohtivat yhdessäolon mielekkyyttä. Tai nainen pohtii.

Tangolevyjä on Suomessa tehty varmaan tuhansia, mutta Svängin levy lienee ensimmäinen vain huuliharpuin toteutettu sellainen. Levyä kuunnellessa täytyy hämmästyneenä tsekata kansiteksteistä, etteikö levyllä oikeasti soita muita instrumentteja. Ei soita.

Kansainvälisille markkinoille selvästi pyrkivä neljän nuoren naisen Enkel ei ole mikään turha kopla.

Folkjazz from Finland on saksofonivetoista iloittelua. Soitto on ilmavaa, taidokasta ja ilmeikästä.

Ajatus perinteikkään ja iäkkään romaninaisen levystä ei tässä maamme pop- ja iskelmämusiikin kyllästämässä kertakäyttökulttuurissa ole kovin mediaseksikäs. Mutta nyt kyseessä ei olekaan kuka tahansa laulaja: Hilja Grönfors (s. 1952) on Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla vuonna 2005 mestarikansanlaulajaksi nimitetty taituri, jonka äänestä kuuluu vuosisatainen perinne ja vahva musikaalisuus.

Quairós koostuu trumpetististä (Tom Arthurs), kitaristista (Markus Pesonen), kontrabasistista (Miles Perkins) ja perkussionistista (Janne Tuomi). Artistit tapasivat soittaessaan Berliinissä vapaan improvisaation klubilla, ja päättivät perustaa bändin. Vela on kokoonpanon ensimmäinen julkaisu.

Tamperelainen Laura Moisio, 30, on määrätietoisella työllään noussut yhdeksi maamme seuratuimmista laulaja–lauluntekijöistä. Kolmannella – tekijän omaa nimeä kantavalla – levyllään Moisio kurkottelee jo valoisampiin huoneisiin ja keltainen on yleissävy millä hän maalaa. Moni asia on muuttunut, mutta edelleen keskiössä on Moision vahva ääni.

The Wannsee punk on mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa artistit tuuttaavat kuuluville moni-ilmeistä, kekseliästä ja mielenkiintoista äänikollaasia.

”Nuoruuden suuri vimma taitaa olla jo taakse jäänyt”, laulaa Tuomas Skopa levyn nimikappaleessa. Ei Sydärit seestynyt ole, se on vain puolittanut marssitahdin. Viisitoista vuotta sitten bändi aiheutti pienimuotoista hysteriaa riemastuttavan energisellä, jopa omituisella coctaililla epäkeskoja kitarariffejä, pomppuheviä ja koukuttavia laulumelodioita. Sellaista ei oltu kuultu.

Matti Kalliota on kuultu soittajana, tuottajana ja sovittajana yli sadalla albumilla, joista yksikään ei ole ollut miehen oma – tähän asti.

Doghouse Band -nimen takana on Veli-Pekka ”Puka” Oinonen, joka tunnetaan yhtenä suomalaisen rockkitaran suunnannäyttäjistä. Sulkia hatussa riittää yli 40 vuoden uralta. Oinosen kitaratyöskentelyä on voinut ihastella niin Lapinlahden Linnuissa tai Leningrad Cowboysissa kuin Pelle Miljoonan tai Michael Monroen rinnalla.

Newyorkilaistunut kitaristi ja Django Reinhardt -taitaja Olli Soikkeli on tällä levyllä sähkökitaran varressa. Kuulaasti soiva kitara on alisteinen Julien Labron haitarille, joka luo levyn yleisilmeen. Ahkerana säveltäjänä tunnettu Labro onkin levyn materiaalin takana, lukuun ottamatta kolmea lainakappaletta.

Ensimmäiseksi jäi mieleen dynaamisuus. Välillä soitetaan hiljaa, välillä lujaa, välillä agressiivisesti, välillä pehmeästi.

Kannen kuvaa katsoessa ei voi olla varma, onko kehän nurkassa hikisenä huilaava nyrkkeilijä juuri äsken isketty kanveesiin vai onko hän voitonriemuisena vetämässä happea täystyrmäyksen annettuaan.

Wentus Blues Band versioi kansainvälisten esikuviensa ja soittokavereidensa kappaleita.

Tunnustan heti aluksi, että tämä oli ensikohtaamiseni Darinin kanssa ja yllätyin positiivisesti. Tuotannollisesti albumi on erittäin korkeatasoinen ja laadukas kuten länsinaapurimme musiikki tapaa olla, mutta olisiko tässä jotain sellaista tunnelmaa tai syvyyttä, että se nousisi jotenkin lentoon ylitse muiden?

Useimmat popmusiikkia pitempään harrastaneet muistavat liverpoolilaisen The Teardrop Explodes -yhtyeen keulilla julkisuuteen nousseen Julian Copen, myöhemmin sooloartistina ja rockhistorioitsijana uraa luoneen renessanssimiehen. Pikkuveli Joss Copen tuntevat vain aniharvat 80- ja 90-lukujen obskuureihin brittibändeihin perehtyneet.

Levy alkaa Juho Hoikan akustisella kitaralla. Se on pohjaväri levylle, jonka ilmavassa soundimaailmassa soivat heleät kitarat ja piano. Laulaja Anna-Sofia Tuomisen puhutteleva ääni on keskiössä lauluissa, joissa haisee niin americana kuin ajaton suomalainen pop.

Jaakko Pesola lähestyy toimitusta uudella singlellä Minä suunnistan pilvien mukaan. Kappaleen vahvasti elektroninen tausta on mukaansatempaava.

Debyyttialbumillinen itsetehtyjä kupletteja on haastava paikka. Kuumottavalla keissillä on Santeri Seessalon viisitoista minimalistisella akustisella kitaransoitolla säestettyä runoa ja runomuotoista folkin renkutusta.