Levyarviot

Pieces of the unknown (2016) ei kumartele valtavirtapopmusiikin konservatiivisia muotorakenteita. Koskettava lauluilmaisu fuusioituu perinnemusiikin äänilähteisiin sekä länsimaisen pop-, konsertti- ja elektronisen musiikin elementteihin.

Luxury Liner tarjoilee tuoreella pitkäsoitollaan neljätoista raitaa mukaansatempaavaa kantria.

Ihan ensi kuulemalla Tommy Emmanuelin uusi levy yllätti. Hän on kuitenkin niin leimallisesti fingerstyle-kitaristi, että Accomplice One -uutuuden monenlaista soitantaa ja monenkirjavaa materiaalia ei osannut odottaa.

Matti Esko on löytänyt viime vuosina juurevamman ilmaisun ja tekee sen ansiosta nyt parempaa musiikkia kuin koskaan.

Vuonna 1987 levytysuransa Badding Rockersin kanssa Rock'n'Roll Keijukainen -levyllä aloittanut Marko Haavisto juhlistaa kolmekymmenvuotista levytysuraansa kokoamalla uuden Country & Western -bändin. Mukana Vaeltava Vitsaus -bändissä on jo Rock'n'Roll Keijukaisella rummuttanut Kuja Salmi.

Kielipelaajille paljastettakoon heti kärkeen, että ”Pope” ei viittaakaan nyt välttämättä Vatikaanin suuntaan, vaan ennemminkin vedenpinnan alle. Pope on nimittäin kiiski englanniksi, ja Pope-yhtye taas yhtä kuin Sakari Kiiski – Suomen Ritchie Blackmoreksikin kehuttu kitaristi 1980–1990-lukujen hardrock-pumppu Royal Trampsin riveistä.

Popmusiikissa kuvastuu irvokkaalla tavalla ajallemme tyypillinen epätoivoinen uusien trendien haistelu. Vastakohtana on toki loputon nostalginen haikailu.

Hiljattain uutiskynnyksen ylitti tieto siitä, että Anssi Tikanmäen Maisemakuvia saavutti kultalevyrajan 38 vuoden jälkeen. Olisi hienoa, jos ihmiset noteeraisivat, että tämän kaltainen instrumentaalimusiikki voi ja elää Suomessa edelleen väkevästi Juha Kujanpään kaltaisten säveltäjien toimesta.

Joskus on tavattu puhua super-kokoonpanoista, välillä ehkä hiukan liian heppoisinkin perustein. Gizmodrome-kvartettia voisi kyllä sitten nimittää ihan perustellusti sellaiseksi: Stewart Copeland, Mark King, Adrian Belew sekä Vittorio Cosma. Yhtyeen debyytti-CD on nyt julkaistu.

Ainoa Productions on muutama vuosi sitten perustettu suomalainen levymerkki, jonka toiminta perustuu sekä uuden musiikin että uusintajulkaisujen julkaisemiseen kaikissa formaateissa (LP,CD,suoratoisto).

Dumarillumarei antaa mitä lupaa: torvisoittokunta säestää Tuomarin pudotellessa saarnaansa väkevällä otteellaan.

Pekko Käppi loihti K.H.H.L. -trionsa kanssa ”Sangui Meus, Mama!” -debyytille apokalyptisen väkeviä sävyjä. Trilogian toinen osa vie nyt musiikkia uuteen suuntaan.

”Dearly beloved, we are gathered here today, to get through this thing called life…” julistaa vasta 26-vuotias saarnamies Prince Rogers Nelson Let´s Go Crazyn introssa. Aluksi vain kustomoidut urut taustallaan, mutta antaen silti kuulijalle osviittaa jonkin todella omintakeisen alkamisesta.

Olisi törkeää vähättelyä niputtaa Jussi Jaakonahon Ghost Riot ”vain kitaristin” soololevyksi. Emma-palkitun tuottajan yli 20 vuoden kokemus kuuluu inspiroivan tyylikkäissä soundeissa ja tuotannollisten ratkaisujen kypsyydessä.

Kuoleman kielissä käynyt kitaristi Walter Trout sai maksansiirrolla lisäaikaa elämälle ja sen päälle vielä hirmuisen luomisvireen.

Kitaristi JD Simon johtama bändi soitti viime vuonna 215 keikkaa, joista kaksi Suomessa. Se on paljon kenelle tahansa artistille ja valtava määrä triolle, joka siihen mennessä oli julkaissut vasta yhden studioalbumin levymerkille.

Kuten nimikin jo kertoo, on Liekkikuu kahden omaehtoisen taiteilijan tasavertainen tuotos. Parivaljakon yhteistyö on kantanut hedelmää jo 12 vuotta sitten julkaistun mainion Varjonyrkkeilijä-albumin muodossa. Liekkikuu jatkaa samalla polulla.

Kuopiolainen The Hoolers on sisäistänyt juurimusiikin ydinainekset niin perinpohjaisesti, että kokonaan omiin sävellyksiin perustuva Devil’s Apple voisi aivan hyvin olla lähtöisin genren kotiseuduilta.

Nykyään korostetaan yksittäisten kappaleiden merkitystä verrattuna vanhakantaiseksi moitittuun albumimalliin. Vaikka onhan sitä ennenkin lohkaistu ennakko-singlejä tulevilta pitkäsoitoilta ja juuri siitä on ilmeisesti kyse tässäkin yhden kappaleen sisältävässä CD:ssä, jonka Kusti pudotti lootaan Riffin toimituksen ohi polkiessaan.

Ja sitten ihan jotain muuta: kotomainen kannel, afrikkalaiset lyömäsoittimet poljentoineen sekä laulu – siinä Afrotysonian kokoonpano, jota levyllä kasvatetaan kuoro-osuuksilla ja päällesoitoilla.