Levyarviot

Ohion veikeä rock-duo on täällä taas! Viisi vuotta taukoa levyjen välillä on pitkä aika, nykyään. Toki paljon tuottajanakin häärinyt Dan Auerbach teki tässä välissä toisen soololevynsä, ja tuottajana, hänkin, toimiva Pat Carney auttoi esimerkiksi rumpalina The Rentals –yhtyettä

Kynä & Kumppanit piti olla vain muutaman keikan projekti, joka esittää materiaalia Daven vanhoilta levyiltä, mutta siinä sivussa syntyikin läjä uusia biisejä ja hyvä niin!

Suomessa ja maailmalla palkittu laulaja/lauluntekijä Dave Forestfield ja monessa ansioitunut kitaristi Jarkka Rissanen ovat tehneet toisen yhteisen albuminsa nimeltään 13 Gates.

Tässäkin kitaravelho, johon tutustuin muutama vuosi sitten. Nimestään huolimatta Coffey muuten omaa suomalaiset sukujuuret!

Songs for Mona -albumi sisältää kuusi cover-biisiä. Ensimmäisenä kuullaan George Harrisonin kappale ”Isn’t it a pity”, jonka Huber tulkitsee omalla mureahkolla äänellään. Bändi musiseeraa taustalla ammattitaitoisella otteella. Stemmalaulut ovat täyteläiset ja jättävät tilaa pääsolistille.

Suomimetallin pioneeriyhtyeisiin kuuluvan Tarotin perustajajäsen Marko "Marco" Hietala tuli tunnetuksi jo 1980-luvulla – aikakaudella jolloin metallia kutsuttiin vielä heviksi. Laulava ”hevibasisti” kypsytteli ensimmäistä sooloalbumiaan varsin pitkään.

Aina yhtä luotettava kitaravelhon, Eric Galesin uusin albumi ei petä nytkään.

Nytpä astutaankin progen metalliseen maailmaan, kun vuoron saa Jordan Rudess, Dream Theater -yhtyeen kosketinvelho.

Anna Kokkonen julkaisi alkuvuodesta uransa kolmannen albumin. Matkalla kotiin pitää sisällään tyylikästä folkahtavaa poppia

Suomalainen lastenmusiikki on jo pitkään elänyt rikasta kukoistuskauttaan. Burger Trio on siitä hyvä esimerkki. Saksofonisti Sami Sippolan loihtimat jatsahtahtavat sävellykset saavat tarinat Mona Ratalahden kynästä. Lopputulos on rikas ja omaperäinen.

Neljännellä levyllään Death Hawks korjaa taas musiikillista suuntaansa, nyt diskomaisiin maisemiin. Kasvaako nälkä syödessä, vai onko osaava yhtye vain kyllästynyt aiempiin kuvioihinsa?

Tyyli on rockabilly rouheasti rokilla riffitettynä. Trio on kotoisin Rauman suunnalta ja siinä soittavat: AT (kitara ja laulu), Mikko Korpi (basso) sekä Oliver Westerberg (rummut).

Levyllä on tyylitajuista ja iloluontoista musisointia sekä hienoja laulustemmoja. Huberin murea laulusoundi on sijoitettu äänikuvassa kuuntelijaa lähelle hyvin maltilliseen tilasointiin. Instrumentointi ja sovitukset kuulostavat hyvin mietityiltä; myös taajuusalueiden näkökulmasta. Yleissoinnissa on elävyydentuntua, jota ei ole ”kuoletettu” liiallisella kliinisyydellä.

Toivo Suden neljäs albumi on toteutettu bändin kanssa, ja se on Suden omienkin sanojen mukaan perinteitä kunnioittava rockalbumi.

No oli kyllä sitten jo korkea aikakin! Lappeenrannan lahja Suomelle, mestarikitaristi Jarmo Nikku, lataa pöytään vasta ensimmäisen soololevynsä, ja voi hyvästä syystäkin jälleen hymyillä, kuten tuo tavaramerkkinsä meille usein niin mainiosti näkyy.

Odotus on ohi, tekijä on palannut! Ensimmäisen soololevynsä 15 vuoteen julkaissut – taikuuden ystäväksi ilmoittautuva – Alan Parsons (70) on lajinsa viimeisiä. Oli sitten kysymys bändistään, The Alan Parsons Project, tai kuten nyt, soolovedosta, mies on joka kerta samalla hyvin ennustettava, mutta pystyy silti aina myös yllättämään, jos ei muutoin, niin tekniikan suomin uusin kommervenkein!

Jyrki Anselmi Mäki on oululainen muusikko, sarjakuvataiteilija ja kulttuurin sekatyöläinen. Parhaiten hänet tunnetaan todennäköisesti Radiopuhelimet-yhtyeen laulajana ja toisena pääsanoittajana.

Ellips on rockyhtye, jota voi hyvällä syyllä kutsua superbändiksi. Niinpä kun on mukana maamme hoteimmat muusikot ja ruorissa tähtituottaja Matti Mikkola, on vaara, että huomio menee ohi olennaisesta; Yhden naisen hautajaiset on nimittäin helvetin hyvä levy.

Stoner rockiin perustansa valanut Helsinkiläinen Freedom Fuel suuntaa toisella kokopitkällään tanssin ja popahtavien kertsien maailmaan. Konsepti on vanha, mutta erittäin toimiva. Dance! jaksaa viihdyttää useankin kuuntelukerran jälkeen.

Jos leikitään, että siirtäisimme 60-luvun lopun Lontoon tähän päivään Kallion kaduille niin jossain tiiliseinässä lukisi "Juho is god"! Niin hyvin on kolmikymppinen Juho Pitkänen omaksunut tyylinsä 60/70-luvun bluesrockista ja muustakin aikakauden musiikista.