Nayteikkuna

The Black Keys: “ Let´s Rock “ – juurihoito alkaa americanasta

Ohion veikeä rock-duo on täällä taas! Viisi vuotta taukoa levyjen välillä on pitkä aika, nykyään. Toki paljon tuottajanakin häärinyt Dan Auerbach teki tässä välissä toisen soololevynsä, ja tuottajana, hänkin, toimiva Pat Carney auttoi esimerkiksi rumpalina The Rentals –yhtyettä.

 

Äkkiseltään liiankin helpolta kuulostava levy on jälleen rehevä osoitus tyylitajusta, osaamisesta, soittamisen riemusta sekä taidosta olla ottamatta asioita tai itseään, niin peijakkaan tosissaan. Vaikka tosissaan tehdäänkin. Riisutusti ja ihan kahdestaan.

Kuten sanottu, CD:n ensi vaikutelma on, ettei sittenkään – kysymys kun on sentään The Black Keysistä -  mitään uutta ulottuvuutta rockin räimeen rämeellä, tai selvää, radikaalia muutosta taas ennenkuulemattomaan syrjään, tuolla äänimaailmojen, sointujen ja sovitusten loputtomalla suolla ole tavoitettu saati tavoiteltu. Nerot ne vaan kun osaavat hämätä. Käsi on silmää nopeampi, kuten taikureilla tapana on.

Dan Auerbach (laulu, kitarat) ja Pat Carney (rummut) ovat luoneet kokonaiskestoltaan ekonomisen (38,5 minuuttia) mutta erittäin viehättävän kokonaisuuden rockin muka loppuun kalutulta saralta. Taas kerran!

Levyllä on runsaasti ilmeisen kieliposkisia pusuja klassikoista, pastisseja yhtyeen omista tekemisistä ja mainioita pieniä oivalluksia. Rockin perusestetiikka on tosiaan hallussa paremmin kuin hyvin. Ja onhan tämä järjestyksessään bändin jo yhdeksäs levykin, ei sen puoleen.
On hilpeän häkellyttävää, että pienet ovat piirit, ja että juuri Porissa vieraillut JD McPhersonkin kuuluu Auerbachin vaikutuspiiriin. Asioiden hallussaolemisesta puheenollen.

Ensisingleksi levyltä valittu Lo/Hi voisi olla ZZ Topia. Suuren yleisön (aikamoinen klisee) tuntemaksi kaksikko päräytti viimeistään 2011 El Camino –levyn hitillä Lonely Boy.
Ja jälkeenpäin ajateltuna oli tosi kova veto se, että äijät saatiin heti seuraavana kesänä Flow-festivaalille, melkein tasan seitsemän vuotta sitten. Harmikseni tuo meni itseltäni ohi.

Walk Across The Water sekin muistuttaa pientä Texasin trioa, Rough Boyn henkeen, ja koskettimilta kuulostava soitin on tarinan mukaan rumpukoneen läpi ohjattu kitara. Joka tapauksessa levyllä ei kuulla yhtään minkäänlaisia koskettimia.

Sanoitukset ja kappaleiden nimet suorastaan huutavat ilkikurista huumoria (oma tulkinta, toki) …Tell Me Lies…Every Little Thing…Get Yourself Together… Hyvin paljon erittäin usein käytettyjä riimejä, kenties puhtaasti kunnianosoituksia omille sankareille.

Virtuositeettia on turhaa levyltä etsiä, se on muiden heiniä se. Auerbach kun ainakin yrittää omien sanojensa mukaan olla tulematta teknisesti liian hyväksi. Puritanismia sekin. Suuri virne kasvoilla (jotka ovat peruslukemilla) mennään. Americanaa. Bluesrockia. Juurihoitoa. Maukkaasti.

Popahtava Sit Around And Miss You on helppo radiopiisi, jonka bassokuvio on eittämättä Stevie Wonderin I Just Called –hitistä. Go-kappaleen kertosäe on jo valmiiksikin riisuttu yleisöllä huudatettavaksi: ”OOO-OOO-OOO-O-O”. Ja mehän menemme tietenkin tuohonkin ansaan, kuin hiiri loukkuunsa juuston perässä.

Levyn soundimaailma on pirullisen hyvin ja taidolla mietitty, kikat ovat toinen toisensa perään korvamatoja, ja kuten todettu, asiat ennen ja jälkeen Elviksen ovat hanskassa. Taustalauluissa auttavat Leisa Hans ja Ashley Wilcoxson.
Kun Under The Gun pamahtaa ämyreistä, luulee Freen päässeen irti.  Ja juuri SILLÄ kappaleella. Hulvatonta, mutkatonta ja viihdyttävää.

On kitkatonta suositella tätä levyä, ja yhtyettä jokaiselle perusasioista pitävälle musadiggarille. Ja keikkajärjestäjille tilaus !


The Black Keys: “Let´s Rock“  (Nonesuch, 2019)

22.08.2019
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy