No sitten, niin oudolta kuin se voi kuulostaakin, kyseessä on suomalais-japanilainen ”irkku/keltti-rockyhtye! Joka toimii pääasiassa Japanissa! Hai.
Yo Iwanaga: viulu, Petja Marttinen: mandoliini, Dean Lewis: laulu ja akustinen kitara, Gian Sakimura: rummut, Nobu Kimura: basso, Petteri Pussinen: sähkökitara (albumilla).
Biisien kirjoittajina häärivät pääasiassa Lewis ja Marttinen, Iwanaga ja Pussinen parilla biisillä mukana myös.
Yhtye perustettiin Tokiossa toukokuussa 2014 irlantilaisamerikkalaisen Dean Lewisin ollessa päämestari. Dean on kasvanut kuunnellen Appalakkien musiikin, kantrin ja Beatlesien sekoitusta. Eräänä päivänä 2014 Dean chattaili Petjan kanssa ja kyseli, tietäisikö hän ketään, joka olisi innokas soittamaan perinteistä amerikkalaista ja irlantilaista kansanmusiikkia (folk music) oikealla asenteella.
No, Petja totesi, että hän tietää erään… ja siitä se syntytarina pikkuhiljaa lähti käyntiin.
Yhtyeen kotisivuilla kannattaa ilman muuta käydä, sieltä löytyy hyvää tietoa muutenkin.
Albumin kymmenestä kappaleesta vain yksi ei ole oma, se on Bruce Springsteeninkin tutuksi tekemä traditionaalinen, ”Mrs McGrath”. Tämä versio on mielestäni yhdistelmä originaalia ja Bossin versiota. Kyseinen laulu oli käytössä Amerikan sisällisodassa Irlantilaisjoukkojen marssilauluna. Siinä kuvataan sodan kauhut ja vaikutukset sanoituksessa todella hyvin ja Deanin laulamana mielessään voi kuvitella ne kohtalot, joita sodat ylipäätään saavat aikaan.
Tältäkään levyltä ei voi nostaa yhtään kappaletta yli muiden. Tämä on taas yksi osoitus huikeasta osaamisesta ja autenttisesta tyylistä, jossa jälleen kerran ovat myös upeat ja taitavat suomalaiset muusikot antamassa ison panoksen.
Jännää miten lähellä toisiaan bluegrass musiikki ja irlantilainen kansanmusiikki ovatkaan. Toki samat juuret ovat molemmilla, enemmän tai vähemmän.
Biisiluettelon pitäessään nimiä, kuten: ”Seamus”, ”Bitter”, ”Making Whiskey”, ”Pirate’s Life for Me” jne, saa hyvän käsityksen siitä mitä kuulee, kun laittaa cd:n soimaan.
Viskilasi on hyvä olla valmiina. Se maistuu hyvin tätä kuunnellessa ja maistuikin. Oli pakko kokeilla, että pääsi tunnelmaan. Hah… ja se on ainakin gluteenitonta, koska olut ei ole. No nyt eksyttiin sivuraiteille, sensuuri saattaa iskeä jostain valistuspuolelta, mutta kun tuo oli ihan totta, niin olkoon.
Kaiken kaikkiaan UPEA levy, eräs vuoden parhaimmista , koskien ihan mitä genreä hyvänsä. Hankkikaa ja nauttikaa, levystä ja antimista. Ja sitten Irkkupubiin mars.
Angry McFinn & The Old Yank: ”Songs of Whiskey, Women and War" (AMF017, 2019)
