Ricky-Tick BB & Julkinen Sana: Pidä valot päällä – cross-overin juhlaa
Yhteistyö Ricky-Tick Big Bandin ja kolmen rap-artistin muodostaman Julkisen sanan välillä on saavuttanut huipentumansa. Kolmas – ja tällä erää viimeinen – albumi on sen luokan mestarinäyte, että sitä on vaikea kuvailla sortumatta ylisanoihin.
Monelle kuulijalle päällimmäinen elementti on tietenkin soljuva sanavirtuoosikolmikko: Lasse ”Redrama” Mellberg, Karri ”Paleface” Miettinen ja Tommy Lindgren. Mutta alussa ei ollut sana, vaan musiikki tuli tällä kertaa (toisin kuin Johanneksen Evankeliumissa) ensin.
Noin 10 vuotta sitten Ricky-Tick Recordsin hedelmänä syntynyt RTBB on johtajansa Valtteri Laurell Pöyhösen ja rumpali Jaska Lukkarisen luomus. He ovatkin yhtyeen keskeiset voimahahmot ja musiikilliset dynamot.
Kuten on jo aikaisemmilla levyillä tullut todistetuksi, miten täysipainoisesti ja upeasti 16-henkinen big band soundaa, on sen svengi nyt täysin vastustamaton. Kapellimestari Pöyhösen käsissä RTBB soi rikkaan täyteläisesti kuin Las Vegasin stailein ässäryhmä.
Niin ikään levyn sävellyksistä vastaava Pöyhönen heittää väliin Wurlitzeria tai kitaraa, täydentäen maamme ykkössoittajista koostetun bändin soundia. Solistista kompetenssia tästä porukasta tosin löytyy joka pultista aina virtuoosimaisuuteen asti. Levy ei kuitenkaan ryöstöviljele be-bob-sooloja eikä tukehdu menneeseen.
RTTB on konesoundien myötä vahvasti kiinni tässä päivässä. Hip-hop-biittien naittaminen kokonaisuuteen on tehty taidolla ja se rakentaa sillan rap-riimien maailmaan. Toisaalta olen RTBB:n ja Julkisen sanan yhteistyössä rakastanut juuri tätä oivaltavaa diversiteettiä, mikä muodostuu kahden toisistaan kaukana olevan maailman yhdistämisestä.
Ja toisaalta jotain samaakin voi löytää torvisektion terävistä staccatoista ja räppäreiden tykityksestä. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa ja musastahan tässä on kysymys – se ei tunne genreaitoja.
Ja vaikka tekstiä suoltaakin kolme suuta – yhtä aikaa ja limittäin – välillä hengästyttävästi kuin Tupu, Hupu ja Lupu, ei sillä väsytetä kuulijaa. Suomen räppäreiden Rat Pack osaa tyylikkäissä smokeissaan olla myös hillityn elegantti ja melodinen. Pöyhönen on kaivanut miehistä esiin sointia ja nyansseja. Varsinkin Mellberg kunnostautuu samettisella äänellään.
B-puolen avausraita, ehkä levyn upein kokonaisuus, Rikitikein on hengästyttävä vuoristorata. Iso osa ryhmän viehätystä on siinä, ettei mikään tunnu olevan mahdotonta tai kiellettyä. Miksataan 1940-luvun viileä jazz 2000-luvun hip-hop-biitteihin, ja kun riimikeisareiden sanavarastoon kuuluu niin suomi, ruotsi kuin englantikin, niin kaikkia niitä käytetään – välillä jopa samassa biisissä kerralla.
Rikitikein alkaa Kalevi Louhivuoren mestarillisella trumpettisoololla, kunnes täysin varoittamatta otetaan täyskäännös jazzmaailmasta moderniin biittiin; mielipuolisen nihilistinen rap rikkoo harmonian.
Asialla on Lindgren, kolmikon jimcarrey, joka saa pian seurakseen Palefacen paatoksen. Redrama jatkaa äidinkielellään ruotsilla. Hetkeksi palataan jazzin pariin ja kuulija saa nautittavakseen baritonisaksofonisti Linda Fredrikssonin tyylittelyä. Tästä suora leikkaus Redraman englanninkieliseen osuuteen, kunnes kolmikko tykittää kaikilla kolmella kielellä. Huhhuh.
Piikit kohdistuvat ”pilipaliräppäreihin” (sic), eikä kuulija ei voi olla enää varma, onko tämä vain kolmikon vahvaa itseironiaa vai onko maalitauluna pikkusieluiset kollegat. Ehkä molemmat. Tasoja tämän porukan riimeistä löytyy.
”selfie-koukkuun jääneitä narsistiräppäreitä / viihdehuttu-pilipali-artisti-räppäreitä / miljoona striimii jengi palkitsi räppäreitä / mut kriitikot ei, sekös harmitti räppäreitä”
Levyltä löytyy melodiaa ja koukkuja, mutta sopivissa määrin. Joka kuuntelulla löytyy jotain uutta. Sanoituksissa otetaan kantaa, muttei paasata. Ajatuksia herättävää ja oivaltavaa. Toisaalta voi antaa vain svengin viedä. Fiilis on nostattava ja katarttinen.
Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: "Pidä valot päällä" (Jaskaa, 2018)
