The Jimi Hendrix Experience: Electric Ladyland 50th Anniversary Deluxe Edition

Tässäpä laitos, jossa riittää tutkittavaa niin jo asiaan vihkiytyneelle puristille kuin aivan vasta kitaramaailman aarteiden ääreen ensi kertaa eksyneellekin! Tarunhohtoisen kitaristi-laulaja Jimi Hendrixin (1942–1970) Experience-trion kolmas levy, 1968 ilmestynyt tupla-LP Electric Ladyland, jäi vahinko kyllä myös hänen viimeiseksi levykseen omana elinaikanaan.

 

Jo vuosia miehen musiikillista perintöä ja virallisuutta vaalineen Hendrixin perheen uusin julkaisu juhlistaa juuri  50 vuotta täyttänyttä albumia, josta tässä tarkastellaan muhkeata kolmen CD:n ja Blu-Rayn Deluxe-versiota. Järkäle saatiin julki marraskuussa parahultaisesti legendan 76-vuotispäivän alla.

Ihmetellä sopii, kuinka upeata jälkeä syntyykään, kun asioihin todella paneudutaan. LP-levyn kokoisen kirjan muotoinen aarrearkku sisältää lukemattomia yksityiskohtia näyttävästi koostettuna ja järjesteltynä.

Aloitetaan levyntekoa tutkailevasta Blu-Raysta. Alunperinhän The Making of Electric Ladyland -dokumentti ilmestyi jo 1997 osana ansiokasta Classic Albums -televisiosarjaa. Nyt tuota episodia on kyetty pidentämään peräti 40 minuuttia, ilman että se missään vaiheessa kuitenkaan tuntuu pitkitetyltä.
Puhuvia päitä toki riittää, mutta pelkkiä superlatiiveja ei onneksi paljoa satele, vaan asiassa pysytään melko tiukasti. Trionsa, rumpali Mitch Mitchellin (1946 –2008) ja basisti Noel Reddingin (1945–2003) lisäksihän Jimillä oli Electric Ladylandin äänityksissä mukana laaja kirjo ystäviä, ja sessiot venyivät välillä pitkiksikin jameiksi.
Kerrotaan erään taksikuskinkin tokaisseen, että jos osasi vain soittaa jotakin, oli tervetullut Jimin nauhoituksiin! Niinpä sitten Redding lopulta tuohtuikin projektin verkkaiseen työtahtiin, ja lähti omille teilleen. Yli vuoden kestäneissä sessioissa Hendrix itse soittaakin suuren osan myös basso-osuuksista.

Rumpali Buddy Miles kuvaa levyä uransa kokokohdaksi, kun Reddingiä osin tuurannut Jefferson Airplane -basisti Jack Casady taas painottaa Hendrixin soittamisen perusolemusta: huomion kiinnittämistä toisiin soittajiin ja näiden tarkkailua – ei juurikaan mitään puheita eikä ohjeita.

Blues sinällään taas oli yhtymäkohta Trafficin urkuri Steve Winwoodiin (jonka Jimi tunsi jo Lontoosta), josta Mitchell painottaa, että Experience olisi tehnyt aivan mitä tahansa saadakseen hänet sessioihinsa. Näin onneksemme myös sitten kävikin!

Äänittäjä Eddie Kramer käy asianomaisten kanssa alkuperäisiä moniraitanauhoja läpi, ja innostuu itsekin yhä uudestaan, eikä ihme. Aiemmilta levytyksiltä tuttu luottomies kun haalittiin Englannista varta vasten levyn äänityksiin Amerikkaan, jossa hän pääsi kolminkertaistamaan nauhoituksissa käyttämänsä raidat – neljästä kahteentoista.

Urkuri Mike Finnigan kertoo maukkaasti, miten hämmästyi, kun studiossa kohtaamansa Jimin kitaravahvistinseinä osoittautuikin 30 watin vahvistimeksi, josta ässä sitten vain loihti soundinsa!

Rainan ainoat miinukset tulevat muutamista (selvästi) lisätyistä kohdista, joiden audiota tai kuvanlaatua ei jostakin syystä ole saatu muun materiaalin tasoon. Ja peräti outoa on myös se, ettei edes englanninkielistä tekstitystä ole valittavissa. Perusenglannin taidoilla ja musiikin termeillä katsoja pärjää kyllä mainiosti, ja haastateltavat puhuvat maltillisen selkeästi.

Itse levy, Electric Ladyland, on Jimi Hendrixin uran kokokohta. Tuottaja-manageri Chas Chandler jättäytyikin tässä roolistaan, kuitenkin nimihenkilöä loppuun asti tukien.
Jimin visio tuplasta oli selkeä ja vahva heti alusta, ja ensimmäinen valmis raita oli Bach-muistumia sisältävä Burning of the Midnight Lamp.

Tupla sisältää shufflea, bluesia, poppia, soul-aineksia ja erilaisia kokeiluja. Energistä ja varsin luovaa irtiottoa kaikesta, mitä Hendrix ennen tätä oli tehnyt. Voi syystä ihmetellä, miten nyt siis tuottajanakin esiintynyt legenda vei projektin näin ansiokkaasti maaliinsa.
Toki mukana on myös aivan käsittämättömiä häröilykohtia, ja olemassaolemattoman pioneerimaista luomista. Varsinaista kitarismin ja efektien alkemiaa. Asioita, joita ei välttämättä tänä päivänä levylle laitettaisi. Aika vuonna 1968 oli kuitenkin niin täysin eri kuin nyt.
Mutta kun saadaan myös jämpti ralli Crosstown Trafficin muodossa, on kuulija taas paitsi myyty, myös ällikällä lyöty. Mikä oikein on miehiään tämä Hendrix? Muodonmuutoksen kokenut rivisoittaja Little Richardin ja Isley Brothersin taustoilta.

Kantaa otetaan Martin Luther Kingin murhan jälkeen syntyneiden mellakoiden jälkilöylyihin kappaleella House Burning Down, tehdään yksi parhaista covereista ikinä Bob Dylanin All Along The Watchtowerin (jonka sähköistä sapluunaa tekijä  itsekin on käyttänyt 1974 lähtien) muodossa ja näytetään bluesin perimmäinen olemus Voodoo Chilessä (Hendrix, Casady, Winwood ja Mitchell).
Jos wah-wah-pedaali oli maailmalle outo vekotin ennen Chileä, se ei totisesti ollut enää sen jälkeen. Aivan eri vetohan on tuttu ja kuuluisa Voodoo Child (Slight Return).

Tuskissaan ailahteleva bänditoveri Redding saa paikkansa, nyt myös kitaristina, omassa kompaktissa Little Miss Strange -popissaan ja työnimellä Angel Caterina alkuunsaatettu eeppinen 1983… (A Merman I Should Turn To Be) ihastuttaa instrumentoinnillaan. Miinukset tulevat kappaleiden kokoonpanojen sekä kestojen erittelyjen puuttumisesta!

Toinen CD sisältää studio-ottoja, Jimin kelanauha-demoja ja aihioita (esim. Snowballs At My Window, My Friend ja Somewhere), jotka eivät valmistuneet lopulliselle levylle asti.
On erittäin mielenkiintoista ja miellyttävää kuunnella Hendrixin itsensä New Yorkin Drake-hotellin huoneessaan äänittämiä ideoita. Sama hämmästyttävä miellyttävyys miehestä uhkuu koko ajan kuvallisessa dokumentissa: valovuosien etäisyys stimulantteja väärinkäyttävästä hullusta nerosta. Artikulointi on selkeää, puhe järkeenkäypää. Voimasanoja ei käytetä. Tyyppi on kuin kuka tahansa mutkaton naapurin sälli. Hauska ja välitön.

Kolmas CD on ennestään julkaisematon, hiljattain löydetty herkku. Keikkataltiointi suoraan äänipöydästä, Hollywood Bowlista syyskuulta 1968.
Settilista on fanien märkä uni. Kun keppien viritys on aluksi, malttamattoman yleisön huudellessa tehty, Experience tuuttaa tulemaan: Red House, Foxey Lady, Fire, Hey Joe, Little Wing…
Jälleen saa hämmästyä nimimiehen rauhallisista ja järkevistä, mutta myös hauskoista ja spontaaneista välipuheista yleisölle, joka innostuttuaan hyppää sitä ja bändiä erottavaan altaaseen!
Jopa Mitchell nousee rumpujensa takaa mikrofoniin, ja kehottaa varovaisuuteen, sähköiskun uhatessa pogoilijoita ja bändiä.

Hendrix kertoo uudesta parin viikon kuluttua ilmestyvästä levystään ihan nimellä, ja bändi vetää kunnianosoituksena juuri hajonneen Creamin Sunshine of Your Loven instrumentaalina, kun on taas ensin virittänyt soittimensa. Reddingkin saa soolonsa.

Yhä uudestaan ja uudestaan saa vain äimistellä, miten suvereenisti Hendrix hallitsee kitaransa feedbackin. Tunnin setti (pari kappaletta jää kesken, kun nauha loppuu ja kela vaihtuu) on järisyttävä esimerkki taituruudesta, joka elää nyt vahvasti taltioilla.

Kokonaisuuden kruunaavat alkuperäiset Jimin käsinkirjoittamat lyriikat, autenttiset kuvat studiosta sekä Bowl-keikalta, aihiot tuleviksi levynkansiksi sekä lukuisat erilaiset dokumentit, mm. kiertueaikataulut. Miten ihmeessä bändi kesti 60 keikkaa 60 päivässä?
On merkillepantavaa ja huomionarvoista sekin, miten Hendrix koki loukkaavana sen, että toisin kuin itse oli visioinut, tupla sai Englannissa kanteensa 19 alastonta naista. Tämä julkaisu on nyt kanneltaan lopultakin juuri sellainen, miksi Hendrix sen oli halunnut. Kuvan on ottanut Linda Eastman (myöh. McCartney).

Äänittäjä Eddie Kramer on kaiken kukkuraksi loihtinut mestariteoksesta vielä 5.1.-miksauksen, ja teos on julkaistu myös lukuisissa, suppeammissakin formaateissa. Hendrix olisi todennäköisesti tyytyväinen ainoan listaykkösensä nykymuotoonkin.

 

The Jimi Hendrix Experience: Electric Ladyland 50th Anniversary Deluxe Edition (Experience Hendrix / Sony Legacy)

JK.
Larry Coryellia (1943–2017), tuolloin nuorta jazz-kitaristia, Jimi pyysi mukaan Voodoo Chileen. Tämä kieltäytyi, koska ei uskonut tuovansa enää mitään lisää täydelliseen keitokseen. Muistokseni jää Coryellin tokaisu, kun tein basisti Victor Baileyn haastattelua ja ojensin seiinä yhteydessä rumpali Billy Cobhamille Riffi-lehden, jossa oli tämän haastattelu: ”Matti, seuraavaksi sinä haastattelet MINUA!”
Mielessäni on myös jo vuosia ollut visio (jos asiat olisivat toisin) Hendrixistä eräällä keskisuomalaisella festivaalilla. Aamuyö, mies, kitara ja Red House. Toteamus keikan päätteksi voisi olla: ” Yeah folks, I´ve surely experienced”.

 

06.12.2018
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy