Progen harrastajilla riittää sinniä. Sävelletään kunnianhimoista musiikkia, sovitetaan ja treenataan se huolella, ja järjestetään sitten itselle keikka, joka tietysti myös tallennetaan. Tämänkertaisessa tapauksessa bändin jäsenistä osa on ammattisoittajia, ja musiikista päätellen tämä olisi ollut ihan mahdollinen uravalinta muillekin. Nyt pitäydytään kuitenkin siinä rajamailla, tinkimättömän harrastuksen ja ammattimaisen toteutuksen leikkauksessa.
Syksyllä 2013 julkaistu levy on tallennettu yhtyeen toistaiseksi ainoalta keikalta, tunnelmaltaan ilmeisen intiimissä Rekolan Kinossa (27.8.2011).
Kudoksen sointi on raskas, mutta ei soundien vuoksi. Miksauksessa on kyllä sekä tukevuutta että yllin kyllin ilmaa, sanoisinpa että nyt on kansainvälistä soundia. Tämä ei toisaalta ole ihme, sillä levyn äänityksestä vastanneella ja materiaalin miksanneella Sami Sarhamaalla on jo kymmenien vuosien kokemus alalta, niin musiikin kuin elokuvien äänimaailman osalta.
Eikä soittajistonkaan tyylitajua voine sivuuttaa: mehevät syntikka- ja kosketinsoundit nivoutuvat kitaroihin saumattomasti, bassolle on jätetty tilaa ja rummuissa on sekä voimaa että vivahteita. Kaikille on paikkansa, mikään ei jyrää muiden yli ja kokonaisuus kasvaa osiensa summaa suuremmaksi.
Kudoksen raskas sointi syntyy hitaista tempoista ja yllättävän mollivoittoisista sävellyksistä. Koostumukseen kuuluu verkkaan vaihtuvia, jylhän massiivisia sointumaisemia joiden ylle yksiääniset melodiat laskeutuvat. Soolovuoroa vaihdetaan sujuvasti soittajalta toiselle, mutta vain harvoissa paikoissa kapulaa kuljetetaan yhteistoimin. Tämä on hiukan harmi, sillä vaikka solistinen ilmaisu on varmastikin kantanut keikkatilanteessa komeasti, alkaa levyä muutaman kerran kuunneltuaan kaivata teemoihin lisäsävyjä, joita unisonossa soitetut melodiat ja etenkin stemmat voisivat tuoda. Nyt komppi on nimenomaan komppia ja sen päälle soitetaan paikoitellen hiukan yksinäiseksi jäävä ja usein varsin improvisoidulta vaikuttava melodia.
Virtuoosimaisia instrumenttisooloja ei tarjota, mutta tilanteen päällä ollaan tyylikkäästi kaiken aikaa ja nimenomaan yhtyeenä Kudos soi yhtenäisesti ja ehyesti. Rytmisesti soitto on tarkkaa ja pikkuasioistakin huolehditaan. Yhteisesti sovitut jaot taitteissa sujuvat mallikelpoisesti, ja genreen olennaisesti kuuluvat parittomat tahtilajit sekä tahtilajien vaihdot taittuvat luonnikkaasti.
Hitaissa tempoissa rumpukomppikin harventuu, mutta iskujen lomaan tilkettä tuovat niin ghost-nuotit kuin ohjelmoidut perkussiotkin. Viimeksimainituista löytää yhtymäkohtia afrikkalaisiin vaikutteisiin, ehkäpä kuitenkin Englannin kautta kierrätettyinä. Tässä suhteessa levyn viides kappale, Kindest Fool, etnovivahteisine lyömineen ja savannirumpuineen on herkullinen makupala, jonka kruunaa kaunis kuulassointinen kitaramelodia.
Kudos saattaa sanana viitata joko erilaisten muusikoitten tai musiikillisten elementtien muodostamaan kokonaisuuteen, jonka vertaukseksi käy vaikka perinteinen räsymatto pitkittäisine loimilankoineen ja poikittain niiden väleihin ujutetuine kuteineen. Tai sitten sitten bändin nimellä viitataan muinaiskreikan kudos-käsitteeseen, joka taas kääntyy suurin piirtein ”ylistykseksi uskomattomasta suorituksesta”.
Niin tai näin, Kudos on oiva osoitus siitä, että harrastustoiminnan ja ammattituotannon raja ei ole eksakti, Ja jos toisinaan ammattipuolelta luiskahtaakin ulos puolivillaista kamaa, niin ilahduttavasti myös tällaisesta vapaa-ajan toiminnasta syntyy vastavuoroisesti kvaliteetiltaan todella ansiokasta jälkeä.
Kudos: Live at Rekolan Kino (Samsara, 2013)
