Nykyään korostetaan yksittäisten kappaleiden merkitystä verrattuna vanhakantaiseksi moitittuun albumimalliin. Vaikka onhan sitä ennenkin lohkaistu ennakko-singlejä tulevilta pitkäsoitoilta ja juuri siitä on ilmeisesti kyse tässäkin yhden kappaleen sisältävässä CD:ssä, jonka Kusti pudotti lootaan Riffin toimituksen ohi polkiessaan.
Mikäs siinä – jos ja kun kappale on näin hyvä, sen voi kyllä aivan hyvin julkaista myös yksinään. Ja kun yhtyeellä on takanaan liki 30 vuotta yhteissoittoa, niin tekotapakin on luonteva: saatekirjeen mukaan musiikki on pyritty soittamaan mahdollisimman pitkälle livenä sisään ja tämä ratkaisu tuntuu toimivan oikein hyvin.
A. Aallon Rytmiorkesterin vanhahtavalla tavalla paksu, pehmeä ja hieman säröinen yleissointi sopii Ja maailma soi -kappaleen ilmeeseen kuin nakutettu, eikä äänimaisema mene tukkoon sakeudestaan huolimatta.
Tästä voi kiitellä soittajien tyylitajua ja malttia, sillä muille maltetaan myös jättää tilaa.
Sovituksen suuret linjat on piirretty taidokkaasti.
Napakka kahdeksan tahdin intro lähtee heti isosti ja sen alkupuolisko mennään mieleentarttuvaisen kitaramelodian vedolla. Neljän jälkimmäisen tahdin aikana orkesterin kierrokset sitten pudotetaan hallitusti tyhjäkäynnillä rullaukseen. Näin avataan tyylikkäästi tilaa laulajalle ryhtyä tarinan kertojaksi.
Sama dynamiikan vuorottelu jatkuu säkeistössä, jonka neljä ensimmäistä tahtia kompataan pitkään soivin soinnuin ja sopivasti iskuvoimaa pidätellen. Vasta ensimmäinen laulufraasin päättyessä bändi nostaa tehot normikompin tasolle ja näin päästään ensimmäisen A-osan puoliväliin loivassa nousulinjassa.
Ja sitten rakennetaankin säkeistön jälkipuoliskolla sama dynaaminen kaari uudestaan hiljaiselle tulelle käännetystä peruskomppiin nostaen – niin yksinkertaista ja niin toimivaa!
Tämän sovituksen juoneen kuuluu, että ensimmäisen säkeistön päättyessä reservissä on riittävästi paukkuja avata hanaa ihan pikkuisen suuremmalle kertoon lähdettäessä ja millainen kerto se onkaan!
Säkeistössä jo kuin vai vihkaa esitelty viidennen asteen duurisoinnun muunnos molliksi otetaan uudestaan käyttöön ja se tuo kertosäkeen aloitukseen ilmeikkyyttä, joka nostaa tunnelman heti standardi-kipaleiden yläpuolelle.
Ja kerron loppuosassa vakioratkaisuita vieläkin tarkemmin kaihtavan ja kuitenkin täysin luontevan harmonian saattelema melodia tekee oivalliset koukut.
Samalla bändi piiskaa sopivasti kiihkeämpää rytmiikkaa kerron saatteeksi ja näin ollaan saatu selkeä porrastus A- ja B-osien välille, vaikka mitään alleviivaavaa tai mahtipontista ei tehdä.
Ja sitten jatketaan soittamalla toinen säkeistö periaatteessa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin, mutta koska ensimmäisessä oli malttia jättää tilaa käyttämättä, niin nyt on sitten paikkoja fillailla hieman runsaammin.
Ja niin vain käy, että tällä konstilla jännite säilyy kerron jälkeen tasaantuneena, mutta sopivasti ensimmäistä säkeistöä intensiivisempänä.
Tähän reseptiin kuuluu muuten sekin, että kakkoskertoon mentäessä perusta on sama kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta muutamalla yhteisesti ulos soitettavalla ja sopivasti synkopoidulla aksentilla siihen toiseen kertoon mennäänkin huomattavasti jyrkemmässä nousukulmassa, ja niin hilataan taas kappaleen intensiteettiä jälleen pykälän tai pari ylemmäs.
Varsinaista C-osaa ei ole tähän biisiin sävelletty, mutta taidokkaasti sellainen rakennetaan introsta/välisoitosta tutulla kitaramelodialla, jota jatketaan säkeistön soinnutuksen pohjalta. Näin kuulijalle tarjoillaan jälleen luontevasti edellisiin nivoutuva, mutta uutta ilmettä antava jakso, jonka jälkeen onkin hyvä juntata viimeinen kerto liikkeelle taas tehoa pikkuisen nostaen. Mutta vain sen verran, että varaa jää kerron kertauksen hallittuun paisutukseen.
Ja kun lauletaan suomeksi, niin lausutaan tässä nyt jotain myös sanoituksesta.
Säkeistöjen teksti on ihan kelpoa radiosoiton normitasoa – ei mitenkään erityisen sytyttävää tai vahvoja tunnelmia luovaa vaan pikemminkin paikoin pikkuisen kömpelöä ja kulmikasta. Tarina saadaan kyllä kerrottua, mutta jotenkin kerronnan kotikutoisuus korostuu kertosäkeeseen siirryttäessä, se kun on puolestaan aivan erinomaisesti kirjoitettua ja joka tavullaan nappiin osuvaa lyriikkaa. Ero on niin suuri, että säkeistön ja kerron olisivat voineet kirjoittaa eri henkilöt.
Kertosäkeen onnistumisen sinetöivät loppufraasien taustalle lauletut kuorot, joilla luodaan jälleen yksi itseään korostamaton, mutta hienovaraisesti kuulijaa stimuloiva elementti muutoinkin ansiokkaaseen pakettiin.
Todettakoon nyt lopuksi sekin vielä erikseen, että levyllä vierailevan Tuomas Kesälän piano ja erityisesti rouheasti soivat urut tuovat todella hienoa lisäväriä erittäin onnistuneeseen kokonaisuuteen.
A. Aallon Rytmiorkesteri: ”Ja maailma soi” (Emma Sävel, 2016)
