Nayteikkuna

Alan Parsons : The Secret – vanhan liiton musiikkia!

Odotus on ohi, tekijä on palannut! Ensimmäisen soololevynsä 15 vuoteen julkaissut – taikuuden ystäväksi ilmoittautuva – Alan Parsons (70) on lajinsa viimeisiä. Oli sitten kysymys bändistään, The Alan Parsons Project, tai kuten nyt, soolovedosta, mies on joka kerta samalla hyvin ennustettava, mutta pystyy silti aina myös yllättämään, jos ei muutoin, niin tekniikan suomin uusin kommervenkein!

Näitä levyjä  ei oikein enää tehdä. Ei ole tehty pitkään aikaan. Miksi? Se kuuluisa hyvä kysymys! Artistin taipumus tehdä sitä omaa (tuttuakin) juttua, vieläpä lisäksi ilman tarvetta varsinaisesti mitenkään päteä ja pönöttää kaiken maailman kemuissa ja lööpeissä. Vaikea kohde markkkinoida!  Ei sitä tarpeellista tunnettuutta. Seuraus: ei hittiä?

Kuka on tämä Alan Parsons? Mies sai jo 18-vuotiaana töitä kuulusta Abbey Roadin studiosta, ensin apuäänittäjänä, mutta nälkähän siinä tietysti kasvoi, tehdessä! Miehen krediitteihin kuuluu mm. The Holliesin, The Beatlesin (Abbey Road sekä Let It Be) ja kaiken kukkuraksi Pink Floydin Dark Side of the Moonin sessioissa työskentely! Ei paha? 

Omiakin levyjä mies on tehnyt siis, bändin kanssa ja ilman. Isompi hitti Eye in the Sky oli faktaa listoilla 1982. Ja I Robot –levyn (1977) instrumenteista löytyy myös kantele. Omaperäinen multi-instrumentaalikko soittaa esimerkiksi kitaraa, bassoa, koskettimia ja huilua. Laulaa myös. No, heräsikö mielenkiinto? Niin arvelinkin.

Sapluuna Parsonsin levyillä on aina kutakuinkin ollut se, että vokalistit kappaleiden vaihtuessa vaihtuvat, mutta perusbändi pysyy samana. Bändissä ovat pitkään vaikuttaneet vokalistit  P.J. Olsson ja Dan Tracey, kitaristi Jeff Kollman, rumpali Danny Thompson, kosketinsoittaja Tom Brooks, basisti Guy Erez sekä fonisti Todd Cooper. 

Tyylilajeissa mennään pokkana rockista poppiin, aor:stä progeen sekä instrumentaalifiilistelyistä uusiin teknisiin sfääreihin ja ambientteihin. Aivan kuten nytkin, tällä uudella levyllä hienosti tapahtuu.

Rohkeasti aloitetaan uudella orkesterisovituksella Paul Dukasin 1897 Goethen runon ”Noidan oppipoika” pohjalta säveltämästä teoksesta, joka on tuttu myös Walt Disneyn Fantasia-elokuvasta 1940. 

Isossa kokoonpanossa ovat mukana vahvistuksena myös juuri Suomessakin käynyt Steve Hackett, Nathan East sekä Vinnie Colaiuta.

Miracle on puhdasta AOR-hunajaa, ja As Lights Fallissa kuullaan solistina itseään nimimiestä. 

One Note Symphony hiippailee hiukan jo Nightwishin genressä, muistaen 50 vuoden takaista ensimmäistä kuukävelyäkin.

Levyn yksi isommista ansioista on entisen Foreigner-vokalistin, Lou Grammin, mukanaolo. Mies on kuin ihmeen kaupalla selättänyt ääneensä vaikuttaneet sairaudet. Balladi Sometimes mennään nimenomaan laulun ja Grammin ehdoilla. Melodia on kaunis, kun sen osaaja tekee.

Se yllätys? Requiem on puhdasta big band –iloittelua torvineen, ja löytyypä sieltä myös nyt kontrabassoakin. Vaihtelua, ja uskomattoman virkistävää.

The Limelight Fades Away voisi surutta olla Toton uudella levyllä ja LP-mittaisen ( 48 min.) levyn päättävä I Can´t Get There From Here jo löytyykin elokuvasta ”5-25-77”.

Ihmemiehiä on siis muitakin kuin McGyver:  Alan Parsons. Kun parikymmentä vuotta sitten siihen asti vain studioissa viihtynyt jäärä päätti lopulta alkaa tekemään myös live-keikkoja, on niitäkin sitten tehty. Ja aika läheltä muuten taas mentiin pari päivää sitten, kun Parsons joukkueineen esiintyi Moskovassa!

Vanhan liiton musiikkia, ehkä, mutta millä tavalla! Sopii mainiosti uusien stereoiden ostomatkalle referenssiksi !

Alan Parsons: The Secret (Frontiers, 2019)

 

 

 

 

 

 

14.06.2019
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy