Yksi aikamme merkittävimmistä kitaristeista, ja aikanaan uuden genren luomisprosessissa sen yhtenä pioneerinakin vääntänyt ja kääntänyt persoona, Ritchie Blackmore (76), julkaisi levyllisen uutta musiikkia peräti kuuden vuoden tauon jälkeen. Studiolevyt huomioiden kysymyksessä on Blackmore´s Nightin kymmenes kokopitkä, joten eiköhän sana ”projekti” voida tässä tapauksessa jo hiljalleen unohtaa.
BN yhdistelee täysin omanlaisessa akustispainotteisessa musiikkimaailmassaan parhaimmillaan erittäin hedelmällisesti eri perinnesoittimia – kuten tinapillejä, luuttuja ja kampiliiraa – uudemman ajan instrumentteihin. Tyylien sekametelisoppa ei pääse missään vaiheessa puuduttamaan, kun ensin saadaan Renessanssi-folkia, nyt taas keskitien rockia ja hetken kuluttua puolestaan jo silkkaa katu-uskottavaa poppia.
Ja jotta uudehko kanssakuulija varmasti olisi riittävästi äimänä, eivät se kuuluisa säveltäjä Trad, tai New Age -tyylikään täysin vieraita BN:lle ole. Jos tämä ei jo olisi yllin kyllin, rojautetaan sekaan aina joskus myös, ihan kuin vain muistutuksena, mitä sitä joskus ennen on tullutkaan tehtyä, uusi näkemys vaikka Rainbow- tai Purple-tuotannosta.
Miten tähän kaikkeen on tultu? Ritchie Blackmore sai jo 70-luvulla, vielä tukevasti Deep Purplessa ollessaan, vakavan pureman keskiaikaiseen musiikkiin , ja 90-luvun lopulle tultaessa planeetat asettuivat pikantisti kohdilleen muusansa, tulevan vaimonsa, vokalisti Candice Nightin (50), hahmossa. Rockin räime sai jäädä taakse suurimmaksi osaksi aina vuoteen 2016 asti.
BN lainaa omaan vakiintuneeseen tapaansa surutta ikiaikaisia (trad.) sävelmiä, ja sovittaa näitä tarpeen mukaan tyylillään uusiksi. Näistä kerrotaan pitkiä ja mielenkiintoisia faktoja keikkojen välipuheissa.
Mielikuvissa kuulija ei ole kaukana nuotiopiireistä tai kestikievareiden oluenhuuruisista nurkkapöydistä, mutta juuri aidon mieltänostattavalla, ja nykyään aina vain harvinaisemmaksi käyneellä tavalla, niin, että vaivihkaa sitä vain huomaa jalkansa lyövän tahtia ja kenties jopa laulavansa itsekin jo täysillä mukana.
Asiaa ehkäpä konkreettisemmin kuvaa BN:n keikoillaan versioima, Mary Hopkinin riemastuttava (lapsuudessa kauhistuttava), vuoden 1969 megahitti, Those Were The Days. Jos tuosta rallatuksesta ei synny korvamatoa, ei sitten kyllä mistään!
Ja kappas kuulkaas vain!
Italialaista alkuperää on sitten Nature´s Lightinkin avaava Once Upon December, joka seuraa tuota Hopkinin viitoittamaa tietäkin kaiken lisäksi.
Nightin puupuhallin ja Blackmoren kitara stemmaavat, kuten usein tapana näissä on, seuraavassa, Four Winds -kappaleessa. Jotenkin arkkityyppinen BN-kappale: simppeli sävelmä, ja heti alkuunsa tutunoloinen.
Eikä kolmas, Feather In The Wind, tee sekään tuosta poikkeusta. Tamburiini saa kyytiä ja vain hyräilty melodia kertosäkeessä vie mukanaan, aivan kuten viulun uskollisesti kertaama teemakin. Tervetuloa juuri Blackmore´s Nightin toimintafilosofian ytimeen: pidätkö vaiko et ?
Parivaljakkomme testaa aina uudestaan muuten kannattajiaan myös (kuten aika moni pitkän uran tehnyt artisti jossain vaiheessa) versioimalla omia vanhempia kappaleitaan. No, niin tai näin, Twisted Oak on levyn parasta antia.
Night palaa mielellään entisiin aikoihin ja vanhoihin tarinoihin teksteissään. Ympäristötietoiseen nykyihmiseen nuo riimit ja ajatukset ehkä vaikuttavatkin. Antavat kenties hiukan pontta ajatuksille, vaikka ei ihan kaikki ennen paremmin välttämättä ollutkaan.
Pariskunta on jatkuvasti muistuttanut karsastavansa nykymaailman kiirettä ja hälinää, ainakin mitä tietokoneisiin ja puhelimiin tulee. Tuohon on kyllä aina vain helpompi samastua. Ikäkö se siellä tulla jolkottelee?
Nimiraita muistuttaa pompöösillä puhallinsovituksellaan ritariaikojen ja kruunajaisten muinaisista, raikuvista fanfaareista. Teksti on kieltämättä kornihko, mutta juuri nyt toukokuun näyttäessä sitä kaikkein parastaan, kaiken luonnossa yhtaikaa kukkiessa ja nurmikon vehreänä kukoistaessa, täyttä totta: ”All in the Glory of Nature´s Light.”
Blackmoren rakastettavimpia ominaisuuksia on paitsi yhä vielä tässäkin uran vaiheessa ennustamattomuus, myös spontaanius sekä improvisointi. Väitän, että instrumentaali Der Letzte Musketier on puhdas studiojami, mutta antaa mennä! Vanhasta soittokumppanista, edesmenneestä urkurimestarista, Jon Lordista, muistuttava Hammond-intro johdattaa meidät hitaaseen shuffleen ja bluesiin. Nyt Ritchie on Stratocasterinsa kanssa jälleen elementissään.
Tavaramerkkiset venytykset, nuottien toistot sekä pikkurillikikat loistavat. Äärimmäisen kaunis kitaramelodia näyttää ainakin vielä tämän kerran, miten kitara veteraanin käsittelyssä parhaimmillaan soikaan, ja nimenomaan melodiaansa vaikuttavasti laulaa. Yksinkertaisesti todella nautittavaa, kertakaikkiaan.
Coverit eivät nekään näillä levyillä täysin vieraita ole. BN:n uralle mahtuu niitä levytettyinä sentään Bob Dylanista Mike Oldfieldin kautta Sonny Bonoon ja Kinksistä Uriah Heepin kautta nyt tällä levyllä diiva Sarah Brightmaniin. Ja kyllä. Kun kappale itsessään on riittävän hyvä, oli sen alkuperä mitä tahansa, Blackmore ja Night saavat sen toimimaan. Second Element kiilaa itsensä kevyesti nyt levyn kärkikolmikkoon.
Uransa alussa hyvin kokematon Night on kehittynyt varteenotettavaksi tulkitsijaksi, ja nuo vaihtuvat puhaltimet hänen käsittelyssään toimivat juuri, kuten tässä miljöössä pitääkin.
Viisimiehinen taustayhtye kätkeytyy edelleen salanimien taakse, mutta joukkoon mahtuu esimerkiksi oikea kirkon urkuri, ja onpa rumpujen takana se sama sälli, joka noihin BN:n välivuosiin myös on uudelleen viritetyn Rainbow´n riveissä ollut mukana vaikuttamassa.
Tuottajana ja äänittäjänä paikkansa on vakiinnuttanut Pat Regan. Mutta yhä alkeellisemmaksi käyvä kansitaide (enkä tarkoita tässä tämän julkaisun mukanaan tuomia, pariskunnan lasten runoja tai kuvitusta) sekä välillä korvaanpistävät plugarien käytöt oikeiden soundien tahi soittajien tilalla äimistyttävät. Mihin noita oikeasti muka tällä tasolla tarvitaan?
Sama pätee ehkä hiukan myös siinä, että nyt versioidaan omaa vanhaa tuotantoa peräti kahden kappaleen verran. Höh.
Limited Edition tarjoaa bonus-levyllä ehkä vähän yllätyksettömänkin kokoelman aiempien Blackmore´s Night -levyjen sadosta, mutta karavaani se vain kulkee kulkuaan, moni viehättyy ja lähteekin lumoutuneena kulkemaan ”pillipiiparin” perässä.
Blackmore´s Night: Nature´s Light (Ear Music, 2021)
