Nyt sitten virkistävästi ja jo silkan vaihtelunkin vuoksi oikein kunnon tuhti pläjäys Amerikan pop-herkkua kaikilla mausteilla! Takarivistä joku rock-poliisi huutaa heti, että tuohan on kantria. Onko?
Shania Twainilta ei voinut kukaan radion kuuntelija välttyä 90-luvun lopussa. Vaikka miten vaihtoi taajuutta, joka puolella ja joka kanavalla soi That Don´t Impress Me Much tai Man! I Feel Like a Woman, MTV:sta ja kovan rotaation videoista nyt puhumattakaan. Omituista on, ettei Come On Over (1997) -levyn yksikään kappale päässyt kotimaassaan listaykköseksi. No kuulun Billboardin kakkoseksi kyllä, ja pari genren (voit määritellä itse) klassikkoa oli synnytetty.
30 vuoden levytysuralla Twainin tapauksessa on ihmeellistä ja varsin positiivista se, että nyt käsiteltävä CD on vasta naisen kahdeksas. Saman sukupolven henkilöä sen enempää luonnollisestikaan tuntematta tulee vääjäämättä mieleen vanha ”kultainen sääntö”. Kun jotakin tehdään, niin tehdään sitten kunnolla, ja jätetään vuosittaiset valjut väkisin väännetyt välilevyt väliin.
Onhan se niin, että Queen of Me -levyn kansitaidetta ei voi millään olla laittamatta merkille. Viisaasti artistin paita pysyy päällä, jotta kaikelta lipukkeenkin kuvien keikistelyltä voidaan keskittyä itse asiaan. Eikä tämän mimmin kyllä mitään, enää yhtään missään mielessä, tarvitse kenellekään todistella.
Kahdentoista rallin napakka levy (alle 37 minuuttia) alkaa täysin vastuttamattomasti Giddy Up -kappaleella. Alkuun pieni pala perkussiota, johon yhtyy heti akustinen kitara ja sitten Shania vikittelevällä äänellään… Mistä ne näitä oikein saa? Kuka näitä tekee? Vielä on löytynyt taikapussin pohjalta poppipölyä levylle asti heitettäväksi. Kateeksi käy.
Artikulointi on sujuvaa, mukana vain hiukan reilussa kahdessa ja puolessa minuutissa (saavutus sinänsä jo tämäkin) on se aina hitille yhtä suotava ”sing-a-long” -kohta, tässä tapauksessa ihan kadulla ja kortteleissa käypää tyyliä ”la la laa”, joka on vielä sävelletty riittävän tutulta jo valmiiksi kuulostavaksi.
Heh, ilkikurinen voisi kysyä, ovatko alaan vihkiytyneet lakimiehet riittävän tarkasti varmistaneet mahdolliset samankaltaisuudet jo olemassa olevien hittien osalta? On, toki, varm asti – jos täältä Pohjolan perukoilta sopii arvailla!
Ja jotta yksilösuoritus olisi kymmenen plus, rallissa kuullaan aina yhtä tehokas, härnäävä tauko ja eikun aloitetaan hitti uudestaan! Näinhän se teki jo 1970 (myös alle kolmessa minuutissa) Christie, omalla klassikollaan Yellow River.
Twain on määrätietoisesti osallistunut joka kappaleen tekoon, mutta jos edes yrittäisin luetella ne muusikot, jotka ovat olleet säveltämässä hänen kanssaan, tai ketkä kaikki levyllä oikein soittavat, niin ”palstatilahan” tässä loppuisi, ettekä jaksaisi lukea tarinaani loppuun asti. Summa summarum: heitä on kosolti.
Laskennallisesti toista comebackiaan tekevä artisti koki – edelleen keskuudessamme riehuvan – koronan niin, että pelkäsi menettävänsä lauluäänensä, mutta oli myös henkihievereissään sairaalahoidossa. Eikä jo aikanaan todettu astma asiaa yhtään parantanut. Eli jos sinusta tuntuu siltä, että vokalistimme äänirekisteri on tässä nyt jotenkin erilainen, olet oikeassa. Kaikki ei mene pelkän ajan kulun ja iän karttumisen piikkiin.
Kappale kappaleelta käy, jotenkin yllättävää kyllä, ilmi karu totuus koneiden ja prosessoinnin määrästä. Poppia tässä tosiaan tehdään, ja se, että tehdään, on taas Twainin oma, täysin tietoinen valinta. Mutta tällä tasolla kun toimitaan, tuntuu musiikin keskivertokuluttajasta käsittämättömältä, että studioon ei raahata osaavia pelimanneja, joita peijakas vie, ison veden takana riittää. Eikä tarvitse edes puhelimeen tarttua, kun menee lähimpään Road Houseen, niin siellä taas yksi Guitar Playerin korkealle rankkaama ässä jammailee baarin nurkassa!
Jos naisen ääni onkin muuttunut ja madaltunut, niin hyvä. Mutta studion efektilaitteiden päällekäyvää, välillä häiritsevän sietämätöntäkin päälleliimattua käyttöä ei tahdo millään ymmärtää.
Twainin äänen klangi, soundi ja hehkeys ovat olemassa ja tallella, heti kun (ja onneksi myös levyllä joissakin kohtaa) sille annetaan mahdollisuus! Au naturel, olisiko mahdollista? Tuskin täysin kuitenkaan – mieleen tulevat naisen Up-levyn (2002) kolme eri (pop, kantri sekä ”international”) miksausta, kolmea eri markkina-aluetta ajatellen! Luit oikein. Huh hei!
Kone säksättää, ja kriitikko on hämillään. Vai ajatteleeko liikaa ikääntyvää itseään? Ehkä, koska Shania on ”Brand New”!
Voin kyllä kuvitella Twainin suuren hymyn ja energisen ilakoivan hypähtelyn studion laulukopissa. Se, mikä usein on (varsinkin Amerikassa) vain pintaa, vaikuttaa tässä tapauksessa aidolta. Ero kuulusta tuottajamiehestään ”Mutt” Langesta ja oman uran uudelleen käynnistäminen jälleen vuosien tauon jälkeen on vaatinut kovaa työtä ja tahtoa, tervehtymisen lisäksi.
Waking Up Dreaming on maittavan etukeno temmoltaan ja Dave Stewartin (aito) kitarasoolo on mannaa. Näin! Best Friend soljuu sekin kepeänä poppina sievästi, Twainin kähistessä korvaan. Nyt kitaran kaulassa puolestaan Tom Mann. Lisäksi temppulaatikosta kaivetaan esiin se, mitä ei koskaan voi vastustaa, ja mikä on nykyään aivan liian harvinainen homma: seinäloppu.
Oli aika, kun – varsinkin Amerikassa – varottiin, mitä ja miten teksteissä laulettiin. Juuri ne, varoitustarrat! Tässä viime vuosina on ollut Me Too -liikehdintää, eikä tasa-arvo toteudu kai liikaa missään, millään tavalla, edelleenkään. Menemättä omalle harmaalle alueelle yhtään sen pidemmälle, on toki merkille pantavaa Twainin hyvin suorasukainen kielenkäyttö. No hänen tapauksessaan, (edelleenkään) ei ole kyse uhoamisesta vaan kelkkansa kurssin ja omienkin aikojensa ja elämän olosuhteidensa muuttumisesta. Tässä uransa nousujen ja laskujen välissä kun on siinnyt jo parikin uutta sukupolvea, joiden kanssa nyt kierretään samoja maailman areenoja ja liitereitä, mutta Twainin asenne on siis eri ja silmänsä avautuneet. Ei tälle artistille kannata ryppyillä, tai kuten laulunsa Pretty Liar erittäin selvästi kertoo, ”älä sälli tule muuten veivaamaan sitä asettasi mulle”.
Paitsi tasa-arvo, ovat myös ilmastoseikat nykyään jokapäiväistä mediaa. Laulaja jos kuka hengittää, ja ilma on olennainen osa sitä. Covid-19 on jättänyt meihin kaikkiin jälkensä jo nyt, ja kestää kauan, ennen kuin asiat kääntyvät normaaliin, jos sitä samaa ”normaalia” koskaan enää tuleekaan.
Vaikka Inhale/Exhale Air -kappaletta voisi osoittaa sormella ja väittää laskelmoiduksi, on totuus tässäkin varmasti aivan toinen. Kun sairastaa, enemmän tai vähemmän, viimeistään toivuttuaan sitä joutuu jokainen tykönään toteamaan, yksilö kerrallaan, mitä terveys käytännössä merkitsee ja kuinka arvokas se käytännössä oikein on. Itsestäänselvyys se ei ole! Väitän, että kappale on Twainin terapialaulu hänelle itselleen. Joskus asiat eivät välttämättä ole rivien välissä, vaan riveillä. Twainilla todettiin Lymen tauti (borrelioosi) 2003, mutta se, että tuo voi vaikuttaa myös ääneen, tuli yllätyksenä. Naisen kurkkua operoitiin 2018. Paitsi rumpuosuuksien ohjelmointi, myös analoginen rummutus on kappaleella Dennis Whitea.
Got It Good todistaa omalta osalta jälleen, ettei pätevän, ilmavan kepeän pop-rallin tekoon paljoa tarvita. Tuossa äänimaailma ja sovitus muistuttavat vähän naapurimaamme The Cardigans -yhtyeen tekosista.
Levyn päättää Twainin ja räppäri Tyler Josephin yhdessä kynäilemä The Hardest Stone. Siinä mennään hauskasti, ja perin tyylitajuisesti taas niillä rajoilla, että on tykönään miettiminen: Olenko kuullut tämän jossain?
Hauska trivia on, että levyn nimikkokappaleen taustakuorossa yhtenä joukossa laulaa myös Ray Parker Jr.
p.s.
Jos Twainin keikka on mielessä, pitänee syksyllä suunnata EU:n ulkopuolelle.
Shania Twain: Queen of Me (Republic Records)
