Italialais-irlantilaiset sukujuuret omaava, hiljattain 69 vuotta täyttänyt kitaristi-laulaja Chris Rea ei totisesti kyllä kaipaa mitään neliapilaa, mitä musiikin tekemiseen tulee. On aivan käsittämätöntä, millaisena ”julkisena salaisuutena” mies tuntuu aina tähän asti säilyneen, vaikka takana on ihan näihin aikoihin asti julkaistua, tasaiseen tahtiin tuotettua, erittäin laadukasta ja monipuolista musiikkia laajalla tyylikirjolla popista rockiin ja bluesiin.
Loppusyksystä saatiin julki Middlesbroughista kotoisin olevan artistin keskeisen tuotannon hienoimpia saavutuksia Rea-masteroituina.
Viisi albumia vuosilta 1985-1991 tempaavat kuulijan välittömästi kuin salaa mukaansa, vievät arjen ja juhlan ajattomiin aiheisiin, tunnelmien vaihtuessa isänä olemisen onnesta ja ilosta kotikontujen muisteluun, ja oman elämän tosi rakkauden vilpittömän vuolaisiin ja rehellisiin tunnustuksiin.
Aseistariisuvan tyylikäs Rea on pariinkin otteeseen joutunut taistelemaan täysin tosissaan oman terveytensä kanssa, mutta sekään ei ole miestä nujertanut, vaan nyt saamme ihailla musiikillisesti kunnianhimoisten ja Rean musiikkiuran ensimmäisen nousun helmiä maltillisesti uudelleen masteroituina.
Rea on itse ollut mukana levyjen uudelleenjulkaisun tohinoissa, ja kertoo niiden lipukkeissa hauskoja yksityiskohtia esimerkiksi siitä, miten ei – vaikka toistuvasti pyydettiin – millään osannut pönöttää kansikuvissa, vaan omalla nerokkaalla tavallaan huijasi levy-yhtiötään ja sai toteutettua ”pahassa” paikassa asiat oman päänsä ja visioidensa mukaan.
Esseet näihin lipukkeisiin on laatinut arvostettu musiikkijournalisti ja kirjailija Peter Doggett.
Upean ja persoonallisen lauluntekijän kappaleet ovat hämmästyttävän hyvin kestäneet aikaa, toki se ”kuuluisa” 80-lukukin selvästi kuuluu etenkin tietynlaisina rumpu- ja syntetisaattorisävyinä, mutta ei kuitenkaan toistuvasti, eikä liian häiritsevästi.
Albumien mukana seuraavat toiset, bonuslevyt, joilla kuullaan vereviä b-puolia (jotka voisivat puhtaasti olla siis a-puoliakin), kulloiseenkin ajankohtaan kuuluvia maxi- tai singleversioita sekä erikoismiksauksia, ajallisesti autenttisia keikkataltiointeja tietenkään unohtamatta.
Mukana on myös muutama rohkea ja kieli poskessa (britit!) tehty instrumentaalikin sekä vielä aivan ennenjulkaisematonkin raita.
Lopputuloksena käsissämme on nyt karismaattisen laulusoundin ja pikantin slide-kitaroinnin mestarin varsinainen viiden tuplalevyn runsauden sarvi!
Alkujaan 1985 julkaistu Shamrock Diaries -levy on uusista versioista ensimmäinen. Terästeollisuuden kaupungista kerrotaan ja ensirakkaudesta.
Myös oma esikoinen Josephine saa herkän nimikkolaulunsa.
Bändiin vakiintuu mm. Jeff Beckinkin yhtyeessä koskettimia soittanut Max Middleton sekä rumpaliksi aluksi lyömäsoittimista vastannut Martin Ditcham.
Stainsby Girls on rakkauden tunnustus ja kertomus omaksi vaimoksikin päätyneestä Joanista. Pitkätukkaisesta Marianne Faithfull -tyylisestä naisesta, Stainsby-tytöstä.
On huvittavaa lukea Rean yksityiskohtaisesti kertoma tarina levyn kansitaiteen käytännön toteutuksesta. Kun ei vaatimaton ideakaan suju, niin ei!
Toistaiseksi kaikkein eniten myyty Chris Rean levy, On the Beach, julkaistiin 1986. Idea tekstiin nimikappaleessa saatiin Rean pariskunnan suosimilta lomilta Formenteran saarella, lähellä Ibizaa, aikana ennen kuin noista paikoista tuli mitään örveltävän nuorison bilemestoja.
On uskomatonta, että alkujaan samban tyyliin tehty Let´s Dancekin on tosiaan ollut b-puoli!
Väkisin mieleen tulee 2014 Antwerpenissa todistamani Rean keikka. Kuinka hillityn korrektisti siihen asti paikallaan istunut keski-eurooppalainen pukuyleisö spontaanisti antautui kappaleen vietäväksi ja joraamaan seisaallaan.
Rea mietti aikanaan vakavasti myös keskittymistä mielihalunsa, elokuva- ja TV-musiikin säveltämiseen, mutta kappale Auf Immer Und Ewig on kuriositeetti ja puhdas tilaustyö saksalaisen Christel Buschmannin mustaan komediaan.
Onnekkaita sattumiakin onneksensa on toisaalta Rean tekemiseenkin liittynyt. Uusia vermeitä kosketinsoitinten muodossa studiossa yhdessä Middletonin kanssa testailtuaan, putkahti päivänvaloon täysin vahingossa isoksi hitiksi muodostunut Driving Home for Christmas. Joulu sinällään tuntuu aiheena olevan Realle muutenkin mieleen.
Reasta on pakottamatta moneksi, kuulija ei joudu hetkeäkään miettimään, miksi juuri tämä kappale on tehty. Tyyli ja sovitusideat vaihtelevat virkistävästi taas ihan uuteen kuulokuvaan. Äkkiseltään tunnistettava ja tutunoloinen tekijä hämmästyttää nimenomaan taidokkaalla moni-ilmeisyydellään.
Hieno kappale tällä levyllä on myös maalaileva Just Passing Through.
1987 ilmestyneellä Dancing With Strangers -levyllä Rea lopulta antautui ison rakkautensa, bluesin vietäväksi. Mistä mies oli varsin ilahtunut, oli se, että Amerikassa levyn julkaisi Motown, koska levy-yhtiön perustaja Berry Gordy oli ihastunut Let´s Dance -kappaleen gospel-sävyihin.
Idea levylle nyt luotavaan äänimaisemaan oli Realla selkeä. Toiseen kaiuttimeen normaali Strato, ja toiseen slide-kitara, niin kuin siellä kepittäisi Ry Cooder tai Lowell George. Koskettimet ja rummut keskelle. Siinä se!
Mies pamautti levyn pohjat talteen kolmella mikillä, kahdestaan vain rumpali Ditchamin kanssa sen äänittämällä!
I Can´t Dance To That voisi olla ZZ Topin levyltä, mitä introon tulee. Äänisävykirjossa löytyy, kun välillä levyllä Rean kitarasoolo kuulostaa taas täysin Mark Knopflerilta.
Levyllä osittain jopa itse tehtyjä erilaisia pillejä ja huiluja soittaa David Spillane ja kun kappaleissa oli nyt myös puhtaasti tanssilattiallekin sopivaa materiaalia, nousi levy Brittilistalla jo sijalle kaksi.
Kuka tekee kylmän sodan aikana kappaleen päähineen ostosta (Gonna Buy A Hat) ja viittaa suoraan nimellä valtionpäämieheen? Chris Rea, ja vielä niin peijakkaan hauskasti.
Loving You Again puolestaan on silkkaa tuon ajan suosikkibändiä, Level 42 :ta.
Bonus-levyltä pelkkiä virallisia b-puoliakin löytyy peräti kuusi kappaletta, mutta jos kukaan olisi etukäteen tunnistanut ennenjulkaisemattoman instrumentaalin Rudolph´s Rotor Arm tekijäksi Reaa, niin hyvä!
Varsinaisen levyn päättää askeettisen kaunis September Blue, jota on helppo nimittää yhdeksi Rean parhaimmista. Kappaleen synty oli suuri tragedia. Rean tytär syntyi samana päivänä kuin hänen äitinsä kuoli.
1988 oli Realle menestyksen vuosi. Levy-yhtiö halusi mieheltä kokoelmalevyn, joten Rea laittoikin hösseliksi ja äänitti valitsemiaan vanhoja viisuja nyt bändinsä keikkasovitusten siivittämänä ja tuloksena julkaistiin mainiosti nimetty New Light Through Old Windows.
Seuraavana vuonna ilmestynyt The Road To Hell menikin sitten jo listan ykköseksi. Levy on raskassoutuisempaa ja vielä bluesimpaa kuin edeltäjänsä. Sanoituksissa on asiaa sekä riveillä, että niiden välissä.
Max Middleton on nyt huolehtinut myös jousisovituksista, ja vannoutunut autourheilumies Rea sai ääniefekteihinsä levylle käytännön apua myös täältä Suomesta, Radio Ykkösen Kaj ”Kaitsu” Degermanilta, ellen ole täysin väärin ymmärtänyt.
Välillä on vaikeuksia Rean kohdalla pysyä tiekartalla siitä, millä levyllä on jonkin kappaleen versio alunperin ollut, vai onko se tosiaan tehty vielä uudestaan. Tässä kohtaa voi mainita, että ihan ensimmäinen versio kappaleesta Texas löytyykin jo levyltä Water Sign (1983).
Rea oli todella närkästynyt TV:n uutislähetysten kuvamateriaalin sisältöön, jota hänenkin pieni tyttärensä joutui tahtomattaan näkemään. Näistä kokemuksista kehkeytyi kappale You Must Be Evil, ja tälle suorana jatkumona levyn päättävä hymnimäinen Tell Me There´s A Heaven. Pieni lapsi oli isoisältään kuullut, että TV:ssa näkemänsä ihmisten ruumiit olivat kyllä sittenkin jo menossa parempaan paikkaan.
Uudelleenmasteroitujen levyjen kavalkadi tässä vaiheessa päättyy 1991 ilmestyneeseen Auberge-levyyn. Levyllä on mukana nyt myös peräti kahdeksan puhaltajan ryhmä, mikä sopii hyvin aina vain kunnianhimoisemman musiikintekijän pirtaan. Kun Realla oli nyt mahdollisuus toteuttaa asioita mielensä mukaan, hän sen myös teki.
Jälkeenpäin voi vain äimistellä, miten mies samalla pystyi säilyttämään musiikkinsa laatutason näin korkeana.
Helposti tunnistettavan, pehmeän ja kähisevän lauluäänen omistava mies suunnitteli, siihen varallisuustilanteeseen nyt yhtäkkiä mainiosti menestyksensä avittamana päästyään, kuuden (!) erillisen PA:n live-spektaakkelinkin Lontoon Wembley-stadionille vain todetakseen, että keikka-arvostelun tehnyt kriitikko noteerasi kirjoituksessaan miehen lavaelehdinnän olevan mitätöntä!
Turha kysyä, toistettiinko tuon mittaluokan esitystä efekti-PA-laitteineen enää toiste! Siitäkään syystä, että live-tilanne ei miksauksen kannalta tuolla isolla bändillä ollut yhtään niin helppoa tai hallittavissa tuon ajan laitteilla, kuin nyt olisi.
Aubergen nimikappaleen video on hersyvän hauska, mutta ei sovi välttämättä herkille kitaristeille.
Jälleen oman tyttärensä tarkkailu meren rannalla innoitti Rean tekemään tälle levylle myös yhden hienoimmista kappaleistaan: Looking For The Summer.
Tätä kirjoittaessani on talvettoman talven jälkeen – näin voi kai jo sitten todeta - kevätpäiväntasaus ja elämmekin kesää nyt yhtäkkiä odottaessamme hyvin erikoisia aikoja.
Ei tule kenellekään Riffin lukijalle yllätyksenä tieto, että musiikki kantaa, innoittaa ja antaa paljon sekä riemua että lohtua. Ja Chris Rea on yksi loistava esimerkki tästä. Kitaristi, laulaja, sanoittaja ja sovittaja vailla vertaa. Ajaton artisti.
Pidän peukkua, että tästäkin keväästä mennään suomalaisella sisulla taas yli, ja normaaliin elämänrytmiinkin päästään.
Toivon myös, että Rea itsekin vielä jaksaa lähteä keikoille, ja niin tekee, ja että hänet nähtäisiin lopulta taas myös täällä Suomessa.
Miehen tekstin The Road To Hell (Part II) -kappaleessa toivoisin olevan vain vertauskuvallinen: ”This ain´t no technological breakdown, oh no, this is the road to hell…”
Chris Rea: Rea-mastered (Warner, 2019)
• Shamrock Diaries
• On The Beach
• Dancing With Strangers
• The Road To Hell
• Auberge (Magnet Records)
