Nayteikkuna

The Hoolers – Devil’s Apple

Kuopiolainen The Hoolers on sisäistänyt juurimusiikin ydinainekset niin perinpohjaisesti, että kokonaan omiin sävellyksiin perustuva Devil’s Apple voisi aivan hyvin olla lähtöisin genren kotiseuduilta – jostain sen suuren sinisen varrelta, eikä suinkaan Kallaveden rannoilta, joissa harmonikka ja lupsakka huumorlaulu ovat perinteisesti olleet kansan syvien rivien äänenä.


Mutta niin vain on, että The Hoolersin komppi rullaa sekä suoralla biitillä että shufflella luontevasti kuin äidinmaidossa imettynä, eikä vaihto kesken biisinkään kuulosta kömpelöltä.

Sävellyksistä vastaa pitkälti kitaristi-laulaja Janne Holopainen, jonka useille rinnakkaisille raidoille kerrostetut kitarat soivat mallikkaasti ja hyvillä soundeilla niin putkella kuin sormiotteillakin.

Omalla tontillaan Aki Lötjösen basso luo harvoilla nuoteilla levollisempaa pohjaa tai kuljettaa kappaletta tarvittaessa tiuhemmalla kudoksella. Soundi on miellyttävän tumma ja pehmeä, basso ei ärhentele, vaan muuraa kantavaa kivijalkaa kokonaisuudelle.

Seppo Pitkäsen vankka rumputyöskentely tukee sekin kokonaisuutta oivallisesti ja perussetin sointia myös rikastetaan harkituin perkussioin. Jälleen käy selväksi, kuinka yksinkertaiset asiat toimivat, kun ne sijoitetaan oikein: esimerkiksi tamburiinin yksittäiset heläytykset virveli-iskujen päälle tuovat juuri pykälän lisää tehoa siinä vaiheessa, kun kappale on saatu jo rullaamaan ja vielä pitää löytää yksi lisävaihde soolon alustaan.

Ilahduttavaa on sekin, että laulupuoli hoituu tasavahvasti soiton rinnalla. Tehokeinot äänissä soivista stemmalauluista äijävoimaa uhkuvaan sonnikuoroon ovat hallussa siinä missä kuulijan korvaan puhutut tai kuiskaten lauletut välikommentoinnitkin.

Kahdessa kappaleessa vierailivat harpistit – levyn kansitietojen mukaan Brother Andy sekä Pepe Ahlqvist – tuovat hienoa särmää ja kun kaikki osaset pannaan yhteen, riittää jokaiseen yhdeksään kappaleeseen mukavasti sävyjä ja ilmeikkyyttä.
Ei albumeiden aika ohi ole, ne vaan pitää koota oikeista aineksista.

Mikko Tegelmanin äänitys ja miksaus ovat genren mukaisia ja yleissoundi rouhea.
Säröä on ripoteltu mausteeksi ja eri instrumentit toisiinsa sitovaksi liimaksi vähän joka raidalle melko roisillakin otteella, mutta kummasti vain erottelevuus ja selkeys säilyvät.
Osaltaan tämä selittynee jyrkillä panoroinneilla, jossa eri soittimille tai soundeille on raivattu reilusti omaa tilaa. Ratkaisu toimii kaiuttimilla loistavasti, kuulokkeilla äänirintama jää paikoin hieman retaleiseksi, kun osaset erkaantuvat etäälle toisistaan eikä vahvaa yhteistä mono-komponenttia löydy stereon keskeltä ihan kaikissa kohdin.

Panorointipolitiikka tosin on silkka makuasiaa. Samoin kuin laulun säröyttäminen, joka on kyllä yleisesti käytetty, mutta helposti itseään vastaan kääntyvä tehokeino. Onneksi sitä on viljelty kuitenkin maltilla, eikä efektointi käänny itsetarkoitukselliseksi kikkailuksi.

Sekin on syytä mainita, että kyseessä on jälleen yksi omakustanne, joka osoittaa ettei levy-yhtiön osallistamispakolle ole välttämättä ainakaan taiteellisia perusteita. Mielenkiintoisen ja ansiokkaan levyn voi tehdä ihan ominkin päin, kun on näkemystä ja taitoa. 

Mitä tästä nyt muuta – erinomaista juurimusiikkia autenttisin ottein!


The Hoolers, ”Devil’s Apple”, (The Hooters, 2017)

 

 


 

09.07.2017
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy