Pitkän matkan AOR-yhtymä Journey paiskasi markkinoille live-levyn (BluRay-video), jotka sinänsä ovat jo aikaa sitten mainittu tyystin menneen maailman asioiksi, jotenkin niin, että kuka noita muka sitten enää kaipaa.
Pitää kommentoida tuohon ajatukseen, että periaatteessa näkökulma on osin jopa ymmärrettäväkin, mutta omasta puolestani sanon kuitenkin aika ykskantaan, että eivät muuten ole – menneen maailman juttuja, nimittäin.
Nykytekniikan suomat moninaiset mahdollisuudet tuntien eri asia toki sitten on, kuinka autenttisista ”dokumenteista”, eli elävän kuvan ja/tai äänen tuotoksista loppujen lopuksi kysymys on. ”Fix it in the mix” ?
Niin tai näin, tässäkin tapauksessa puhutaan artistista tai siis bändistä, joka ei ole valitettavasti koskaan maassamme esiintynyt. Sopii kysyä, miksi hitossa ei?
Ja vastaavia esimerkkejä kun vieläkin aina vain riittää ihan harmiksi asti. Eli siinä mielessä pitää siis turvautua vain ja nimenomaan tällaiseen enemmän tai vähemmän elävään taltioon, jos ei sitten maailman- ja oma rahatilanne diggaria puolla ihan paikan päälle menemään. Usein siinä tapauksessa pakostakin kyllä melko kauaksikin asti!
Journey on oman näköisenään ja kuuloisenaan tekijänä toiminut vuosikymmeniä, ja kokoonpanot ovat nekin kyllä vaihtuneet (koko bändi oli telakalla 1987–1995.) Tuossa mielessä on välillä päästy jopa lähelle sitä kovimmille kannattajille optimaalisinta vaihtoehtoakin, mutta sitä versiota, jossa vokalistina säväytti laajan äänialan Steve Perry, ei enää taideta valitettavasti kyllä yhdessä nähdä.
Hämmästyttävät 15 vuotta on vokalistina nyt toiminut – tälläkin tallenteella kuultava ja nähtävä – filippiiniläinen Arnel Pineda, jonka bändi löysi kuin vahingossa hepun YouTube -videoiden ansiosta. Miehen ääni on väriltään ja sävyltään uskomattoman lähellä nimenomaan juuri Steve Perryn ääntä. Sitä, joka aikanaan tuli tutuksi yhtyeen kaikilta isoimmilta hiteiltä.
Chicagon Grant Parkin heinäkuiselle lavalle 2021 yhtyeen johdattaa sen ainoa alkuperäisjäsen ja perustaja, kitaristi Neal Schon (68), yhdessä pitkäaikaisen kosketinsoittaja Jonathan Cainin kera.
Separate Ways (Frontiers, 1983) aloittaa hengästyttävän rupeaman, joka on jälleen kerran kuvattu jotenkin vähän omintakeisella (lue: levottomalla) tavalla. Omaa elämäänsä elävä, alkuperäisen kansitaiteen ”alien” ilmestyy lavan taustakankaalle. Minne ihmeeseen oikein katosi muuten nuo viimeiset 40 vuotta?
Kuten elokuvassa, pitäisi ohjaajan mielestäni ”tehdä sopimus” katsojan kanssa, että nyt mennään näin. Itseäni jatkuvasti uusia ja välillä jotenkin omituisiakin kamerakulmia löytävä kuvaustapa häiritsee joka tapauksessa paljon, ennen kuin siihen sitten tottuu, ja alkaa kiinnittää huomionsa aivan muihin (tärkeämpiin) asioihin.
Aivan pätkän alussa on kyllä jotenkin luomusti mainiota, että lavalta nähdään myös ihan lavan eteen, ja puiston paljaana paistavaa nurmikkoa. Jenkkiyleisö turva-aidan takana sinänsä on kyllä mukana ja aivan ”pähkinöinä” heti alusta asti, laulaen tarvittaessa yhdessä bändin kanssa kaiken sanasta sanaan oikein.
Pitkäaikaiset jäsenet rumpali Steve Smith ja basisti Ross Valory saivat lähteä yhtyeestä jonkinlaisen luottamuspulan takia, ja nyt heidät Journeyn kokoonpanossa korvaa tälläkin taltiolla rumpali Narada Michael Walden, joka nähtiin itsensä Jeff Beckin kokoonpanossa Porissa 2010 ja basisti Marco Mendoza, joka muistetaan Suomessakin oikein hyvin esimerkiksi Whitesnakesta sekä Thin Lizzystä.
Jotta asia ei olisi yhtään niin yksinkertainen, toiseksi rumpaliksi (!) on bändiin palkattu taas myös entinen rumpali Deen Castronovo, jolla on lähimenneisyydessään kontollaan myös joitakin ei-niin-musiikillisia meriittejä.
Reilut puolitoista tuntia paahdetaan Amerikan kesässä ja hittejä kun riittää: Escape, Who´s Crying Now ja Open Arms. Walden (70), on kuvissa hämmästyttävän vähän ja soittaa pleksin takana.
Mies, jos kuka, näyttää olevan elämänsä kunnossa. Keikan edetessä käy ilmi, että lavalla on myös toinen kosketinsoittaja, Jason Derlatka, joka puolestaan taas tunnetaan paremmin säveltäjänä ja nimenomaan TV-maailmasta.
Jossain vaiheessa nämä pitkän linjan veteraanibändit alkoivat ”kaikki” rekrytoida kokoonpanoihinsa paljon apumuusikoita. Mieleen putkahtaa vaikkapa Pink Floyd, Eagles, ja esimerkiksi jopa sittemmin tuo mainittu Whitesnake… Asia hämmentää hiukan musadiggarin mieltä, jos sille antaa tilaa. Aivan kuin koko keikalla soitettava repertuaari ei yhtäkkiä olisikaan enää toistettavissa. Toinen juttu on, halutaanko esimerkiksi monitasoiset kosketintaustat toistaa, ja miten. Nauhoja ja ohjelmoituja sekvenssejähän on aina kuultu. Salassa tai julki. Tarkoituksella ja ilman.
Pineda saa antaa kaikkensa, ja bändin juniorina (55 v.) kyllä tuntuu jaksavankin hyvin mainiosti. Castronovo ja Mendoza (joka ei ole saanut edes kuvaansa lipukkeeseen muiden tavoin, ja jossa miehen nimikin on kirjoitettu väärin) laulavat ahkerasti taustoja, kuten väliin Cainkin.
Materiaali on valittu laajalta ajalta, ja on mainiota, että esimerkiksi Just The Same Way (Evolution, 1979) on mukana. Sen säveltäjistä yksi kun on loistava kosketinmies Gregg Rolie, joka oli aikanaan hänkin siis Journeyssa, mutta yhdessä Schonin kanssa myös jo muinoin Santanassa. Roliehan nähtiin Suomessa viimeksi Ringo Starrin yhtyeessä, Helsingissä 2018 (Live-raportti Riffin nettisivuilla).
Schon ja Cain saavat väliin omat pitemmät soolonsa, ja La Do Da kappaleena puolestaan venyy yli kymmeneen minuuttiin. Ja jos on balladi pompöösinä, mutta yksittäisenä kappaleena upea, sitä on ehdottomasti Cainin säveltämä Faithfully, jonka saakin tässä nyt soittaa kotikaupunkinsa yleisön edessä. Schon soittaa hyvin, eikä sorru todistelemaan sen enempää.
Tapahtumana amerikkalainen Lollapalooza on 2005 uudelleen synnyttyään paisunut jo kansainväliseksikin festivaaliksi, laajentuen ihan tuonne Tukholmaan asti. Siinä mainingissa saisi muuten lainehtia mieluusti myös tänne. Sitä odotellessa tämä Journeyn järjestyksessään viides live-levy antaa paljon, ja kestää pyöritystä.
Erilaiset viimeaikaiset episodit yhtyeen ympärillä antavat nekin sinänsä ihan riittävästi kaikensorttista muutakin ajateltavaa. Kuten esimerkiksi, että miksi miljonäärien pitää kinastella joistakin uskomattoman typeristä asioista. Tätä kirjoittaessani Mendoza on saanut jo poistua rivistä Todd Jensenin tieltä, mutta millä tolalla mahtavatkaan sitten olla Schonin ja Cainin välit? Pidetään peukkua, että sopu säilyy. Kuten fantastinen setin päätöskappale tässä myötäilee: Don´t Stop Believin´.
Deluxe-painos sisältää saman materiaalin myös pelkkänä audiona, kahdella CD:llä. Oivallista auto-stereo-kamaa.
Journey: Live In Concert At Lollapalooza (BluRay, Frontiers Records, 2022)
