Nayteikkuna

Löytölapset, Homo Ludens – silkkaa satua!

Tällä levyllä mikään ei ole tavanomaista, ei sen paremmin kansitaide kuin musiikillinen sisältökään. Kokoonpano on sekin epätavanomainen, yhtyeen ytimen muodostavat Salla Hakkola (harppu, piano ja laulu), Eero Seppä (basso ja laulu), sekä Touko Ruokolainen (rummut, kellopeli ja laulu).

Salla Hakkolan kirjoittamien kappaleiden tyylikirjo on sanalla sanoen laaja, ja hänen sanoituksensa muistuttavat enemmän nykyrunoutta kuin perinteistä laululyriikkaa. Mieleen tulee, että ensin ovat ehkä olleet runovihkoon kirjoitetut sanat, jotka sitten myöhemmin on sävelletty vaihtelevin tuloksin.
Kömpelöimmillään teksti on nuoren kirjoittajan varhaistuotantoa, jossa sanoittajaan suuren vaikutuksen tehneet esikuvat ohjaavat niin sanavalintoja kuin tyyliäkin. Runous on runoutta ja laululyriikka kuitenkin useimmiten jotain muuta, ja ehkä sen vuoksi nämä sanoitukset eivät kaikin paikoin oikein istu musiikillisten fraasien luonteviin mittoihin – tavuja on joko liikaa tai liian vähän, ja siellä täällä kääntyvät sanojen painotukset nurin niskoin. Mielikuvien maalailussa taas ei aina malteta jättää tilaa kuulijan omille mielleyhtymille, kun teksti määrittelee samaa asiaa tarpeettoman toiston kautta. 
Parhaimmillaan Hakkolan tekstin poljento sitten taas istuu musiikin rytmiikkaan oikein mallikkaasti ja kielikin vaikuttaa kirjoittajan omalta. Ote on mukavan tuore, eikä kompastele turhanpäiseen kikkailuun. Tämä lupaa paljon hyvää tulevaisuuteen, sillä lahjakkuutta selkeästi on, se vain vielä hiukkasen hakee muotoaan.

Tekstien sisältö on sekin varsin epätavanomainen, minkä voisi arvata jo levyn avaavasta puolen minuutin introsta. Suhteellisen eläväinen äänikollaasi alkaa seinäkellon raksutuksella, kuljettaa ajatukset hevostalliin ja niin vain taitaa itse Pegasoskin hirnahtaa ennen unimaisemat karistavaa kellopelin kilautusta.
”Seinällä kuva on, kyyhkysen ja Cupidon” aloittaa Hakkola laulun ja siitä eteenpäin mennäänkin silkassa fantasiamaailmassa aina metsänväen juhlahumuihin asti. Hetkittäin onkin vaikea arvioida, onko kyseessä lapsille suunnattu musiikki vai aikuisten naivistinen pako todellisuudesta.

Sibelius Akatemian kansanmusiikkiosaston julkaisusarjaan kuuluvaa Homo Ludensia on äänitetty kahdessa vaiheessa: 2011 Kallio-Kuninkalassa ja 2013 Musiikkitalolla sekä Eskon saunassa. Vuoden paussi sessioiden välissä saattaa selittää osaltaan musiikin ja tekstien tyylillistä moninaisuutta, toisaalta yhtyeen sointi ei kuitenkaan hapsota eikä repsota mihinkään suuntaan vaan kasassa on moni-ilmeisyydestään huolimatta varsin tiivis ja yhtenäinen paketti. Eikä soitosta voi päätellä mitkä osuudet on äänitetty varhemmin ja mitkä loppuvaiheessa. Soundillisestikin materiaali on niin ehyttä ettei railoa vanhan ja uuden välillä kuulu.
 
Täydentäviä muusikoita vierailee runsaasti ja toteutuva instrumentaatio on laaja ja värikäs. Raskaamman musiikin diggareille vihjattakoon, että kuuntelemalla levyllä toisena olevan Älä lähemmäksi tuu -kappaleen intron voi oivaltaa akustisten soitinten voimasta jotain oleellista. Näin raskaasti jyräävää särövallia ja tuplabassari-poljentaa ei hevin löydy, kyllä Löytölapset vetävät tykimmin ihan akustisin soittimin. Ja jollain tapaa tässä horjutetaan samalla särökitaran kuningasasemaa inhimillisen tuskan ilmentäjänä – niin raastavasti Anni Elif Egecioglu selloaan käsittelee… 
Tämän kappaleen intron jälkeen olisin kuitenkin suonut jonkun kevennyksen niin soundeiltaan kuin rytmiikaltaankin raskaaseen ja repivän kulmikkaaseen komppiin. Hakkolan hentoinen laulutapa jää A-osassa vähän alakynteen ja olisi varmasti noussut paremmin esiin, jos kompin tehoja olisi jollain tavalla hiukan suitsittu laulun alkaessa.
Samaa vaivaa esiintyy levyllä paikka paikoin, kun säestys puskee laulun rinnalle ja hetkittäin ohikin. Otollisissa oloissa ja ensiluokkaisilla laitteilla kuunneltaessa balanssit toimivat hienosti, mutta kokonaisuus on altis ulkoisille häiriöille ja vaatii keskittyneen kuuntelutilanteen.

Löytölasten debyyttilevy esittelee taidokkaan ryhmän, jonka mielikuvitus ja musiikillinen keinovarasto on laaja. Tunnelmia ja äänimaisemia luodaan ja niitä muovataan muodosta toiseen kekseliäästi ja vaivattoman tuntuisesti sekä soittimin että lauluosuuksin. Ja soiton lomassa viljellään tekstitystä myötäileviä teatterimaisia äänitehosteita runsain mitoin.
Kokonaisuuteen kuuluu, ettei Hakkolakaan ainoastaan laula vaan käyttää puheen ja lausunnan tapaisia näyttämöllisiä keinoja tekstin painotuksiin ja tulkintaan, eikä hän myöskään kaihda kujeellisia elkeitä.
Kaikki tämä lienee aivan vilpitöntä ja varmasti harkittua, mutta kenties tässä samalla jaetaan kuulijat kahteen leiriin – jos näistä tyylikeinoista pitää, mainio juttu. Jollei, levy vaihtuu nopsaan sillä sen verran alleviivaavaa touhu paikoin on.

Löytölapset tarjoaa nettisivuillaan mainion tilaisuuden tutustua musiikkiinsa niin ääniäytteiden kuin videoidenkin avulla.

 


Löytölapset, Homo Ludens, Sibelius Academy Folk Music Recordings 130, (2013).

Lisätietoa:
Löytölapset
Sibelius Akatemia / Kansanmusiikkiosasto

09.05.2014
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy