Nayteikkuna

Mikko Alatalo: "Reissupoika" – hymyt ja kyyneleet

Mikko Alatalo on monitaitoinen kaveri, joka on nähty muun muassa tv-toimittajana, juontajana, kansanedustajana, mainoskasvona, mainoslaulujen tekijänä, hiihdonopettajana, lastenlaulujen, protestilaulujen ja vaikkapa kuplettien esittäjänä. Tällaista monialaisuutta ei Suomessa ole perinteisesti katsottu hyvällä, etenkään jos käyttää värikkäillä sangoilla varustettuja silmälaseja ja syyllistyy usein hymyilyyn!

 

Alatalo onkin saanut kansansuosion lisäksi myös paljon kritiikkiä persoonaansa kohtaan. Poliitikon on toki syytäkin olla tavallista paksunahkaisempi tehdessään päätöksiä julkisten resurssien käytöstä ja lainsäädännöstä, mutta Alatalon niskaan on kyllä vuosikymmenien ajan kaadettu kohtuuton määrä kuraa.

Tämä käy hyvin ilmi Tuomas Marjamäen kirjoittamasta Alatalo-elämäkerrasta Hän hymyilee kuin Mikko, jossa kuvaillaan esimerkiksi laulajan tunnelmia ensimmäisen puolisonsa itsemurhan jälkeen: ”No nyt se Alatalo vihdoinkin ajoi seinään ja sai turpiinsa oikein kunnolla!” -tyyppiset kommentit olivat silkkaa julmuutta. Sittemmin ajat ovat muuttuneet ja Mikko Alatalon julkisuuskuva vaikuttaa yleisesti rehabilitoidulta.

Saman kirjan alkupuolella tuodaan myös esille Alatalon levottomuus muodikkaasti ADHD-viittauksella. Lukiessani ehdin jo tuomita tämän tylsäksi maallikkojen karsinoinniksi, mutta kirjaa lukiessa tämä diagnoosi saa myös kaltaiseni valelääkärin vakuuttuneeksi – Mikolla on jatkuvasti monta rautaa tulessa ja paikoillaan on selvästi vaikea pysytellä.

Rönsyilyä mahtuu siis miehen uraan paljon, mutta oleellista on se, että homma ei karkaa sekoiluksi. Valmista tavaraa syntyy rutkasti, mistä päästäänkin tämän kirjoituksen kannalta oleelliseen: Mikko Alatalon 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi julkaistuun 10 cd:n Suomalainen reissupoika -kokoelmaan. 

Boksi sisältää peräti 230 biisiä eli noin yksitoista tuntia musiikkia. Se on noin kolmasosa äänitetystä Alatalon musiikkituotannosta. Mukana on Mikon itsensä mukaan ”ne oleellisimmat” ja kokoelman ulkopuolelle jäävät kappaleet hän olisi itsekin valmis unohtamaan. Alatalo siteeraakin itseironisesti valtavasta tuotannostaan tunnettua Toivo Kärkeä: ”Kun paljon tekee, osuu joukkoon myös hyvää”.

Musiikillisesti boksissa liikutaan pitkälti kupletin, iskelmän, pop-rockin ja kantrin tyylilajeissa, mutta rohkeampiakin irtiottoja on bluesista rap-meininkiin asti. 10 cd:n kokoelmaa tämä monipuolisuus virkistää, jos toisaalta levyjä on myös koottu tiettyjen teemojen alle.

 

Alatalon musiikkiurasta puhuttaessa on mainittava myös kirjoituskumppaninsa Harri Rinne. Parivaljakko on urakoinut lauluja vuosikymmenestä toiseen ilmeisen tasaväkisellä tyylillä ilman selkeää jakoa sanoittajaan ja säveltäjään. Vaikutteita on haettu ja saatu maailmalta jopa plagiaattisyytöksiin asti, mutta jos vaikkapa Bob Dylanilta lainataan, niin samoinpa tuo Dylan on tehnyt itsekin monille muille.

 

Tekstejä tarkasteltaessa Alatalo-Rinne-tuotanto lähentelee journalismia: vaikka joskus jotain monitulkintaisempaa sävyä onkin mukana, laulujen aiheet, tarinat ja opetukset eivät jää koskaan epäselviksi. Erityisesti valokeilassa ovat ihmissuhteet ja elämä lähiössä.

Vaatii rohkeutta sanoa sanottavansa suoraan, ja kernaasti ajatus saisi olla myös mietitty läpikotaisin. Näin analyyttinen parivaljakko on varmasti toiminutkin, mutta ajan hengen liikkeitä on vaikea ennakoida. Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä ei hyvistä aikeistaan huolimatta täyttäne tämän päivän poliittisen korrektiuden pykäliä edes tuoreimpana versionaan. Samalta levyltä löytyvälle Jos sä menet Lappiin -alppidiskoilulle joku voisi vaatia Trigger warning -merkintää tai ainakin syyte setämiehen seksihulluudesta langetettaisiin tietyissä some-tuomioistuimissa…

Tulkitsijana Mikko Alatalo asettuu Katri Helena -tyyppiseen kategoriaan. Kummankaan artistin kohdalla kuulijan ei koskaan tarvitse pelätä sävelpuhtauden suhteen ja äänenhallinta on mestarillista. Toinenkin tärkeä yhdistävä tekijä on: kummankin laulusta välittyy hymy, joka puskee vilpittömästi läpi, sopivasti myös surumielisemmissä kappaleissa. 

Boksia kuunnellessa on hämmästyttävää huomata kuinka samankaltaisena Alatalon laulusoundi on säilynyt vuosikymmenestä toiseen, edes soitetut yli 6000 keikkaa omine taustarasitteineen ei tunnu muuttaneen tulkintaa!

Ymmärrän toki myös niitä, joille Alatalon tapa näytellä lauluissaan ”suomifilmimäisesti” eli alleviivaten korostaa kulloisenkin laulun hahmojen puheenpartta tuntuu rasittavalta. Kenties yleisötilaisuuksissa ja kapakoissa sujuvalla supliikilla pärjäävä ”Viihdyttäjä-Mikko” on suurin syyllinen siihen, että vakavien laulujen ”Protestilaulaja-Alatalo” on jäänyt alakynteen? Kaikki muistavat hänet iskemässä känkkäränkkämäisesti silmää Tammerkosken sillalla, mutta harvempi osaa yhdistää häntä tyhjentyvän maaseudun ja vähempiosaisten laulavaksi edusmieheksi, jota hän lauluissaan vahvasti kuitenkin on. Väitän, että jälkimmäinen rooli saa tasaväkisen kamppailun päätteeksi lopulta voiton tällä levykokoelmalla.

Levyillä kuullaan myös rutkasti vieraita, Pekka Myllykoskesta Heikki Kinnuseen. Erityisen isossa roolissa ovat taustabändin soittajat, joista mainittakoon monipuolinen kosketinsoittaja Masi Luoma, kitaristi Seppo ”Kala” Alajoki ja pedal steel-mestari Olli Haavisto. Kantrisoundit ovatkin kokoelmassa isossa roolissa, sillä ainakin omiin korviini juuri Alatalon kantrisävyiset biisit kuulostavat parhaiten kulutusta kestäviltä - kenties jopa iättömiltä. Niissä Alatalon selkeä artikulaatio, perinnetietoinen riimittely ja pintaan miksattu sävelpuhdas tulkinta komeine taustakuoroineen on omimmillaan.

Kokoelman koostaminen on ollut todella iso urakka, jota varten on herätetty henkiin paljon vanhoja analoginauhoja niitä ”saunottamalla” eli hapertuvaa nauhaa sopivasti lämmittämällä ja sitten äkkiä ajan hampaalta talteen digitoimalla. Tarvittaessa kadonneita soitto-osuuksia on korvattu uudelleenäänityksillä, jotain kappaleita on tehty jopa kokonaan uusiksi.

Jälkimmäisessä motivaatiot ovat liittyneet alkuperäisnauhojen omistusoikeuksiin, mutta myös taiteellisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi karaokebaarien suosikki Ihmisen ikävä toisen luo onnistui Alatalon mielestä vasta myöhemmällä äänityskerralla, mutta alkuperäisestä nopeammasta versiosta tuli hitti. Kokoelman yhdeksännellä Unohtuneita helmiä -levyllä kappaleen voi kuulla myös ruotsiksi Människans längtan -nimellä.

Tommi Liuhalan masteroinnit ja hiljattain edesmenneen Mika Sundqvistin tekemät uudelleenmiksaukset kuulostavat hyviltä, mutta etenkin kokonaan uusissa versioissa ongelmaksi muodostuu kuulijan leimautuminen alkuperäiseen kuulomuistoon. Yksi saattaa kaivata vanhempaa tumppua soundia, ehkä jopa sitä kohtaa, jossa se vanha lp-levy rasahti tutusti, toinen taas ilahtuu tuttujen biisien kirkkaammasta ja puhtaasta soinnista. Itse koin kokoelmaa kuunnellessa useita ”Menikö se näin?” -havahtumisia niin hyvässä kuin pahassakin, mutta vastauksia heränneisiin kysymyksiin voi tarkastella paketin asiallisesta tekstivihkosesta.

Suomalainen reissupoika -kokoelma on aiemmin mainitun elämäkertakirjan ohella merkittävä dokumentti suomalaiseen musiikkielämään monella tapaa vaikuttaneesta moniosaajasta. Haastan tutustumaan siihen erityisesti silloin, jos siniset silmälasit saavat näkemään punaista, tai jos käsitys Alatalon musiikista rajoittuu Puuhamaa-mainosralliin.

Jos et usko, niin kuuntele edes edesmenneelle puolisolle kirjoitettu laulu Puutarha. Siinä kaikenlainen sauhuaminen on seis ja aidosti ikävöivä Mikko Alatalo esittäytyy paljaimmillaan.

Mikko Alatalo: Suomalainen reissupoika, 10 CD:n juhlaboksi (ALRCD054, Busola 2021)

 

20.10.2021
|
Topi Suuronen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy