On aina vain niin kertakaikkisen hämmästyttävää, millä tavalla jotkin muusikot taipuvat tyylistä toiseen, ja niin kovin vaivattoman tuntuisesti.
Jo ennestään hyvin moni-ilmeiseksi tiedetty ja aina yhä vain eri genreissä kuin kotonaan viihtyvä Joe Jackson (69), vie meidät nyt aikaan ja tyyliin joskus kauan sitten. Ollaanko siellä valmiita? Pitäkää siis silinteristänne!
Amerikkalaisilla oli aikanaan Vaudeville, ja vähän samaan tapaan briteillä puolestaan Music Hall -perinne. 1900-luvun alun maailman meno ja meininki olivat nykyiseen verrattuna toki kuin eri planeetalta, mutta elämän perusasiat ja ihmisen perustarpeet eivät ole mihinkään muuttuneet. Niistä kun ovat laulut aina tehty, ja niin tullaan aina tekemään.
Uudesta aallosta aikanaan musiikkiuralle ponnistanut Joe Jackson, jos kuka, on aina kulkenut omaa polkuaan, ja kuten sanottu, eri tyylein. Nimenomaan tyylikäs tekemisissään miekkonen on ollut aina.
Tarinamme persoona, Max Champion, menee kenties kaikessa kiireessä, ja varsin hyvin esillepantuna joillekin läpi historian täysin unohtaneena, oikeana henkilönä, mutta totuus kuitenkin on, että herra Jackson on riemukkaassa ideassaan luonut hahmon, jonka kautta tässä nyt taidokkaasti luo ja esittää uutta vanhaa. Mutta millä tavalla!
Musiikki imee veijarimaisesti mukaansa heti ensimmäisen kappaleen Why Why Why (…is a word I despise...), myötä.
12-henkinen, aikakauden sovituksiin syventynyt oikea orkesteri tekee ammattitaidollaan huikeata työtä ja loihtii kuulokuviimme erittäin autenttiselta vaikuttavaa musiikkia reilun sadan vuoden takaa. Rummut laukkaavat, torvet soivat ”epävireisesti” ja viulut haikeasti virittävät tunnelmaa toiseen.
Levyn päätteeksi pianolla saadaan aikaan juuri se haikeus, jonka päätöskappale tarvitseekin. Yhtenä pienenä, mutta asiaankuuluvana yksityiskohtana, gongi tietenkin pamauttaa taas toisaalla kappaleelle pisteen ja niin edelleen. Myös uhkaava ilmapiiri pystytään taitavalla orkestraatiolla saamaan aikaan.
Vokaaliosuuksien, ja tyyliin vääjäämättä kuuluvien välipuheiden ja äkkiväärien huomautusten cockney-murre riisuu aseista ehdoitta saman tien. Ei olla edes vielä neljäntenä kuultavan Monty Mundy (Is Maltese) -kappaleen kohdalla, kun hilpeydessään ja äänen klangissaan on asioista vähänkään tietävän kuulijan mielessä jo käynyt Eric Idle ja nimenomaan anarkistinen, puhkihauska älykköremminsä Monty Python. Toki vain siis hersyvän brittihuumorinsa ja aidon aksenttinsa, eikä sattumalta samantapaisen rallin nimen kautta.
Max Championin –siis Jacksonin – tekstit ja ideat ovat patentinvarman huumorin sävyttämiä, ja hauskuudessaan niin täyttä totta kuin olla voivat.
40 minuutin ja yhdentoista rallin levy voi hyvinkin olla äkkiseltään kerralla nautittuna joillekin liikaa, mutta itseni tämä vei mukanaan täysillä alusta loppuun ja uudestaan. Nimellisesti, mutta vain nimellisesti, levy jaetaan kahteen osaan.
Jos sitä ei ihminen tykönään olekaan niin urheilullinen (The Sporting Life…”is not for me”..), niin väliäkö sillä. Sala- tai julkisuhde, mutta mieluummin kuitenkin jompikumpi, tuossa surullisenkuuluisan keltaisen lehdistön luvatussa maassa (The Bishop and the Actress).
Ilta- vai aamuihminen, kas siinäpä pulma (Never So Nice in the Morning). Ja aivan kuin oman itseni esittämä (ei perusteltuja tässä) väittämä, nyt vain huomattavasti sivistyneemmin tässä julkituotuna (Worse Things Happen at Sea).
Tuossa edellä nyt vain vähäpätöinen, äkillinen pintaraapaisu Max Championin kabareemaisesta kokonaisuudesta ja esityksestä, joka pitää kunkin itse kokea. Huh ja hei! Jackson on nerokkuudessaan osunut paitsi asian ja esittämänsä tyylin, myös huumorin, yhden lajeista vaikeimman, kovimpaan ytimeen.
Ai nimeä joku hyvä kappale? Niitä on levyllä montakin, mutta kun kerran pyydettiin, niin meksikonpikajunamainen nimikappale What A Racket vauhdissaan osuu ja upottaa heti. Riimeissä peräänkuulutetaan yksilölle omaa rauhaa, sitä tilannetta, että oikeasti kuulee itsensä syövän. Metelittömyyttä ilman, että tulee rähinät! On muuten tänä päivänä, paikasta melkein riippumatta, kovin vaikeata saavuttaa ja kokea.
Jackson, siis Champion, ..siis… on tehnyt kaikki sanoitukset ja sävellykset sovituksineen. Myös tuotantoa hän on kopeloinut yhdessä Patrick Dillettin kanssa. Kannet typografioineen saisivat kyllä sisältää huomattavasti isomman fontin. Tässä arviossa kun nyt ei ole käsillä sitä toki muuten saatavilla olevaa vinyyliversiota, mikä olisi kyllä parahultaisesti sopinut käsittelyssä olevaan aikakauteenkin. Lähinäkö!
Täsmäpiristeeksi, ja tähän meidän elinpiirimme pimeään vuodenaikaan sekä sen partaveikon konttiin en voisi enempää tätä laaja-alaisesti musiikkia kuluttavan intoilijan lahjaksi suosittaa. On vaan kuulkaa aikamoinen poikkeus nykylistoilta tämä. Tekijä se taas on vain tietänyt, mikä naru on se, josta kannattaa vetää. Hattua päästä Max… Joe Jacksonille. Kuten tarkasti mietityn kansitaiteenkin kuva antaa aihetta uumoilla.
Mr. Joe Jackson "Presents Max Champion in What a Racket!" (E-A-R Music, 2023)
