Nayteikkuna

Neil Young & Crazy Horse: "Colorado" taattua laatua

Hipahtavan naapurinsedän hullunhauska autotalliretkue on täällä taas! Hiljattain 74 vuotta täyttänyt Neil Young ei kaipaa esittelyjä, saati aplodejamme. Mies tekee ihan mitä lystää, kenen kanssa lystää ja milloin lystää. Melkein käy kateeksi.

 

Seitsemän vuotta on ehtinyt kulua edellisistä Crazy Horse –yhtyeen kanssa tehdyistä levyistä, Psychedelic Pill ja Americana. Resepti ei ole muuttunut miksikään, tarjolla on tutusti raa´an rouheata luomurockia, sitä sellaista, jota uskolliset kannattajat osaavat kyllä jo odottaakin. Itseironiakin on oikein hyvin kohdallaan: “You might say, I´m old white guy – I´m old white guy…”

Kitara mouruaa tarmokkaasti ja laulu on välillä epävireisen, hennon falsetin tasoa, mutta tämä materiaali onkin täysin sydämestä kumpuavaa, aitoa ja totta.
Eikä levytyssopimus tänä päivänä välttämättä heti enää varmaan irtoaisikaan, että kaipa sillä jo vakiintuneella asemalla ja nimelläkin sentään jotakin merkitystä on. Tekeekö Young bändinsä kanssa tätä meille vaiko itselleen? Jaa-a.

Levyn kappaleet ovat kauttaaltaan hyviä, mutta eipä mitään ihmeitä yritetäkään tarjoilla. Tamburiini on soitin, jos mikä, ja Young luottomiehineen jälleen pakottaa kuulijan välillä erittäin pitkään transsiin (She Showed Me Love – yli 13 minuuttia), ja toisaalta herkistymään haikeaan balladiin.

Vaikka Coloradon musiikki sinällään haiskahtaakin välillä pastissilta Horsen omista aiemmista teoksista, ei lopputulos ole silti yhtään falski. Ollaan tiukasti kiinni tässä päivässä, ja kantaa ilmastonmuutokseenkin otetaan sekä riveillä (”…there´s so much we didn´t do…”) että niiden välissä, kuten kappaleissa Green Is Blue ja Shut It Down tehdään.

Räyhä-Neil pääsee välillä onneksi ilahduttavan vanhanaikaisesti (lue: tavaramerkkisoundillaan) irti, kuten viimemainitussa kappaleessa, ja olisi kieltämättä erittäin herkullista päästä seuraamaan, ja toteamaan, kuinka kovaa oikeasti Youngin vahvistin on äänityksissä oikein pauhannut hänen tavoitellessaan sitä optimaalista sävyä kitaransa vaikerrukseen.
Ja tähän asiaan taitaa kuulkaa ollakin nyt itse asiassa peräti mojova mahdollisuus! Coloradon sessioista kun on kuvattu erillinen, lähes puolitoistatuntinen dokumentti Mountaintop, jonka Young on itse ohjannut salanimellään Bernard Shakey.
Raina on peittelemätön totuus siitä, miten asiat Studio in the Clouds –studiolla Coloradon Rocky Mountains – vuoristossa oikein sujuivatkaan.
Levyn masterointi on muuten tehty analogisesti digitaalisesta lähteestä. Tuottajana on jälleen häärännyt myös John Hanlon, Youngin luottomies vuodesta 1983.

Vanha rokkivaari Young soittaa levyllä tietenkin taas myös pianoaan, mutta kyllä vibrafonikin soi, kappaleessa Eternity. Tunnelma on suoraan kuin eläkeläisten laulukerhosta, mutta täysin luonnollisella, positiivisella ”kaikki mukaan” -tavalla. Ja mitä kenenkään ikään tulee niin…

Sanoituksissa itselleni töksähtää sana ”rainbow”. En ala selittää miksi, mutta jonkinlainen inflaatio tuosta jo tupsahtaa.
Mutta se, mikä varsinaisesti jo nyppiikin, ja ihmetyttää, on se, että kannen krediiteissä ja teksteissä ei sanallakaan mainita nyt ilmeisesti terveyssyistä yhtyeestä eläköitynyttä kitaristi-laulaja Pedro ”Poncho” Sampedroa, joka sentään vaikutti porukassa 1970-luvulta asti! Hänet korvaa nyt basisti Billy Talbotin ja rumpali Ralph Molinan vierellä yhtyeessä jo 1970-luvulla hänkin vaikuttanut, sittemmin E Street Bandissa kepittänyt Nils Lofgren. Ainoa vierailija on harpisti John Yankee.

Levyn kansi on tuttuun tapaan hyvin askeettista koulukuntaa, ja kirjasimet, nuo fontit, ovat nekin aivan turhaan melko vaikealukuisia, mutta LP-koossa ongelma lienee poissa. Levy on omistettu Youngin managerina 50 vuoden ajan toimineelle, kesällä edesmenneelle Elliot Robertsille.

Crazy Horse laukkaa jälleen. Kaisaniemen 2013 keikkaa muistellessa, olisiko jo 2020 ehkä Euroopan aikakin, taas?

 

 

Neil Young & Crazy Horse: Colorado (Reprise Records, 2019)

 

13.01.2020
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy