Kyllä on bändillä muuten tavattoman raikas meininki, mikä tietysti sopinee tähän kertarysäyksellä saapuneeseen, peijakkaan kalsaan syksyynkin? Totuus on tarua ihmeellisempää. Eivät nämä kaverit enää ihan teinejä (hekään) ole, ja ikä se on kuulkaa vain todellakin niitä erikokoisia numeroita! Mikä sinulle osui?
Nuorisopalatsin järjestyksessään kolmas pitkäsoitto on mainio kokonaisuus, sanoisinko, että heittämällä kiinnostavinta kotimaista tuotantoa kuluvalta vuodelta. Onko tämä liikaa sanottu kriitikolta, joka ei ole oikein koskaan osannut täysin taipua suomirockiin ja sen suloisiin saloihin, jos nyt hiukkasen tässä kärjistetään? Menenpä siis ja kuuntelen vielä kotvan lisää!
Nuorisopalatsin juuret ovat hämmästyttävästi jo 1980-luvulla, ja kun kelataan faktoja pikavauhtia eteenpäin, yhtyeen nimi muuttui Alice In Wastelandiksi ja laulukielikin vaihteeksi englantiin. Nämä bändin eri kokoonpanot sitten olivat ja menivät, mutta Nuorisopalatsi perustettiin lopulta uudestaan kolmen alkuperäisjäsenen voimin taas 2017.
Trion sapluuna on kokolailla selkeä ja ytimekäs, mitä musiikkiin tulee. Suoraviivaista, mutta hallittua sekä ammattitaitoista peliä. Muutamakin tutumpi artistinimi tuppaa häivähdyksenä – ja ehkä pieninä yhtyeen vaikuttiminakin – kuulijan mieleen, kun reilun puolituntisen kattauksen antaa soida läpi, mutta en ryhdy laittamaan bändiä mihinkään lokeroon, saati puuttumaan noihin yksityiskohtiin (vaikka niistä tunnetusti pidänkin).
Onkohan tässä muuten yks kaks yhtäkkiä se joskus enemmänkin puhuttu nk. teemalevy? Tuostakaan en mene tilille, mutta tarjottu kokonaisuus on varsin ehjä. Ei mitään liikaa, eikä toisaalta yhtään heppoisinkaan eväin.
Tuotannon toteutuksesta ja yksityiskohdista ei muille paljon hiiskuta kansien koruttoman vähäisissä ansiolistauksissa. Imatran Kärppä-studioilla on kyllä äänitelty ja pääsääntöisesti laulut ovat alkujaan lähteneet kitaristi-laulaja Kari Smolanderin kynästä. Basisti Mika Remes on autellut parissa kappaleessa ja sovituksiin edellä mainittujen miesten kera on osallistunut rumpali JP Rainio.
Erinomaisen levyn yhdeksästä raidasta parhaiksi itselleni osoittautuvat rivakasti svengaava Ottakaa mut kyytiin ja kekseliäs Kone joka kulkee. Jälkimmäinen lähtee liikkeelle selvästi syntetisaattorin ryydittämänä, mutta ”kuka, mitä ja häh” jää meille tästäkin kertomatta. (Koskettimia kuullaan levyllä kyllä paljon enemmänkin mausteena, siellä täällä.)
Kuluvaan vuodenaikaan sopii osuen Syysprinssi (julkaistu suoratoistona jo 2017) ja Umpihankeen mennään sinnekin tässä kai vähitellen vääjäämättä. Riffi kappaleessa on oivaltava ja tarpoo menemään.
Miessukupuolta muistetaan jämerällä ”balladilla” Balladi miesten. Nyt on jo ihan selvästi havaittavissa pilkettä ukkojen silmäkulmissa. Tai mistä minä sen tiedän, mutta puhtaasti kuullun perusteella.
Lyriikat pitää kyllä kuulla useamman kerran, selvästi lukeneen miehen sanavarasto ja viesti ei ole mitäänsanomatonta diipadaapaa. Ehkä yleisesti levyllä sanat ajoittain hukkuvat vähän miksauksessa. (Kuuntelussa olen käyttänyt laskujeni mukaan tähän mennessä ainakin kolmea eri laitteistoa. Toim.huom.)
Virallisesti singleiksi valitut, aloitusraita Sivullinen (on tässäkin koskettimia), ja jo edellä mainittu Ottakaa mut kyytiin, kohtaavat sattuman oikusta makuasioissa parhaimpina ilahduttavasti myös täällä.
Soitto on tiukkaa ja kulkee hämäävän irtonaisesti, masteroinnin vahvistaessa sen ajattomuutta sisältävän ytimen.
Remeksen kansitaiteessa pidän kieltämättä paljonkin vanhasta gobeliinista napatusta kuvasta. Klapeista nyt puhumattakaan!
Onhan nämä karpaasit kyllä nähtävä livenä!
Nuorisopalatsi: Peura (Hiljaiset Levyt, 2022)
