Pekko Käppi loihti K.H.H.L. -trionsa kanssa ”Sangui Meus, Mama!” -debyytille apokalyptisen väkeviä sävyjä. Trilogian toinen osa vie nyt musiikkia uuteen suuntaan.
Kolmikon vahva, perinteeseen nojaava, mutta modernisoitu kansanmusiikki herätti kiinnostusta rockpiireissäkin. Voikin liioittelematta sanoa, että vuosia taitojaan hionut Käppi toi jouhikon uudelle vuosituhannelle pois kotiseutumuseoiden pölyistä.
Vaikka trion soundissa tärkeää roolia näyttelee niin Tommi Laineen sävykäs kolmikielinen sikarilaatikkokitara kuin Nuutti Vapaavuoren hypnoottinen kaksikielinen sikarilaatikkobasso, on Käppi jouhikkoineen kaiken ydin. Se ulvoo ja mouruaa psykedeelisesti kuin Jimmy Pagen kitara, toisinaan kaihoisasti kuin muinaisen pelimannin viulu. Se viettelee kuin virvatulet tai luo kerroksia kuin isompi jousisto.
Tämän kaiken päälle Käppi laulaa loitsujaan tulkinnalla, joka on yhtälailla velkaa karjalaiselle lauluperinteelle kuin Missisipin suistojen blues-ukoille.
Sanguis Meus, Mama! teki minuun syvän vaikutuksen. Odotukset olivatkin korkealla trilogian toisen osan suhteen.
Jotain oli kuitenkin muuttunut, jouduin toteamaan heti ensi tahtien aikana. Levyn aloittava Ikuiset pahantekijät sykkii uudenlaisella pulssilla, joka on asteen tahdistetumpi. Vahvasti efektoidut jouhikot kuulostavat paikoitelleen niin sähköisiltä, ettei eroa kitaraan heti huomaa. Jouhikon lämmin pöhinä puuttuu.
Välitön reaktio on kaipuu kansanmusiikkimaisempaan livemeininkiin. Modernimmalla tuotannolla ollaan hukattu jotain siitä viehätyksestä, mikä uniikilla instrumentoinnilla saavutettiin – toista samanlaista trioa kun ei maailmassa ole.
Käppi jouhikkoineen on täysin omassa genressään, ja yhtyeen mielenkiintoinen keitos varmasti kääntää päät missä päin maailmaa tahansa. Osa tästä livenä vahvasti naamalle tulevasta persoonallisuudesta on levyllä valitettavasti menetetty rockmusiikin alttarille. Ilmiö, joka tuntui käyneen aikoinaan myös Apocalypticalle, kun sellot kuulostivat levy levyltä enemmän kitaroilta.
Paljon hyvää on kuitenkin myös säilytetty ja levy tempaisee mukaansa! Käppi laulaa yhä samalla intensiteetillä ja biiseissä on oma tunnistettava meininkinsä. Kun Käppi laulaa ”Sata irti revittyä kieltä laulaa onko myöhäistä rakastaa?”, ollaan vahvojen tunnelmien äärellä. Tästä ja puolesta levyn tekstejä vastaa Toni Tapaninen, uudistus sekin.
Ilmavimmillaan bändi svengaa Supermiehessä. Armoa ihminen! on silkkaa bluesia. Tunnelmallinen Hullu tyttö on Käppiä parhaimmillaan, vahvasti läsnäolevana. Palavien lasten laulussa bändi kuulostaa taas voimasointuineen Suomi-rockilta, jouhikkoa tuskin soundimassasta löytää. Levyn päättävä Kaikkeus sukeltaa syvälle psykedelian syövereihin jättäen kuulijan suurten kysymysten äärelle.
Matilda on monikasvoisuudessaankin kaiken kaikkiaan hieno kokonaisuus, verevä todistus suomalaisen musiikin voimasta. Kansainvälistä pyrkimystäkin orkesterilla on, siitä kertovat levyn englanniksi käännetyt tekstit.
Uskonkin näin vahvalla ja originaalilla materiaalilla olevan kiinnostusta ympäri maailmaa alati geneerisemmäksi menevien popmarkkinoiden vastapainoksi. Ja livenähän trio on täysin vastustamaton, vailla levytyksen kahleita.
Jäämme odottamaan saako Käppi aikaiseksi jouhikon uuden tulemisen, aivan kuten 1980-luvulla Ruotsissa kävi avainviululle.
Jouhikkotaituri ampuu kovilla
Pekko Käppi & K:H:H:L "Matilda" Svart (2017)
