Sami Yaffa on yli 40 vuoden urallaan todistanut olevansa basistien aatelia. Nyt sideman astuu valokeilaan solistin paikalle. Tasokas biisimateriaali ja rikkaat musiikilliset vaikutteet tekevät Yaffan debyyttisoolosta yhden vuoden kovimmista rocklevyistä.
Sami Yaffa (s. 1963) elää vahvaa luomiskautta ja hän tuntuu onnistuvan joka sektorilla. Menestyneitä radio- ja tv-sarjoja, loistava omaelämäkerta ja sarjakuvakirja. Nyt viime vuodet Michael Monroen bändissä soittanut basisti todistaa olevansa paitsi loistava biisinkirjoittaja, myös ilmaisukykyinen solisti. Onhan Yaffa toki laulanut taustoja kaiken tämän ajan, mutta kukapa olisi uskonut hänen olevan näin sävykäs äänenkäyttäjä. Stoogesin jalanjäljissä kulkeva rockpaahto taittuu Yaffalta todella vakuuttavasti. Välillä hän heittää dub-vaihteen päälle tai kähisee kuin Bob Dylan – aina biisin luonteeseen täydellisen sopivasti.
Levy on rauhassa kypsytelty ja sen kuulee – 11 biisin joukkoon ei mahdu yhtään heikkoa tekelettä. Biisintekokaveriksi Yaffa on ottanut Michael Monroen bändistä tutun Rich Jonesin, brittiläislähtöisen kitaristin. Yhdessä he ovat onnistuneet tekemään biiseistä tasapainoisen sävykkäitä. Kertseissä on loistavia koukkuja ja yksityiskohtia. Tekstit ovat kiinnostavia ja monisävyisiä, ja niitä on selvästi työstetty keskiverto rocklevyä huolellisemmin. Sanoituksista kuultaa elämänkokemus ja oivaltava huumori.
”Ship’s full of rats and they’re wearing captains’s hats, everybody’s voting that we drown all the cats” – Selling Me Shit
Oikeastaan hämmästyttää miksi Yaffa tekee tämän levyn vasta nyt? Toisaalta jos on soittanut sellaisissa bändeissä kuin Hanoi Rocks ja The New York Dolls, on voinut olla astetta vaikeampi tarttua mikkiständiin. Ja toisaalta nyt Yaffalla on todellakin iän mukana tuomaa uskottavuutta ja karismaa kannatella omaa bändiä. Basisti seisoo omilla jaloillaan ja tekee kaiken vahvalla tyylitajulla. Olisikin vääryys vierittää ansiot entisten bändien laariin, vaikka toki niin Hanoin kuin Dollsien vaikutteet voi halutessaan kuulla keitoksesta. Yaffa on luonut nahkansa itse. Saavutuksen merkitystä nostaa sekin, että Yaffa on myös levyn tuottaja.
Hyvää rocklevyä ei tietenkään tehdä pelkästään hyvillä biiseillä, myös soiton täytyy kulkea. Ja voi hyvä luoja miten se kulkeekin. Rumpali Janne Haavisto – vanha soittokaveri nuoruusvuosilta Espoosta – muodostaa Yaffan kanssa saumattoman rytmiryhmän. Haavisto takoo rumpuja juuri niin kuin niitä täytyy takoa ja sitä on kyllä ilo kuunnella.
Julkisuudessa esitellyn keikkabändin HIM-tähti, kitaristi Linde Lindström ei yllättäen soita levyllä raitaakaan. Sitä vastoin Yaffa on käyttänyt vanhoja tuttujaan ja levyllä kuullaankin peräti viittä kitaristia.
Jenkkiläisen Christian Martuccin kepitystä kuullaan neljällä biisillä, samoin Rane Raitsikan. Molemmat miehet ovat tämän tyylilajin ylimmän tason tekijöitä. Juuri levyn julkaisun kynnyksellä yllättäen kuolleen Timo Kaltion kitarointia voidaan ihastella parilla biisillä. Timo Kämäräinen ja Costello Hautamäki soittavat kumpikin soolot yhdellä biisillä. Levyn soundimaailmaa virkistää myös Michael Monroen saksofonit ja bluesharppu.
Levyltä on vaikea nostaa biisejä toisten yläpuolelle, niin tasavahvaa materiaali on. Fortunate Onen hysteerinen laulu ja vastustamattomasti rullaava basso-rumpu-riffi tekevät kappaleesta yhden suosikkini. Samoin A-puolen päättävä Down At The St. Joe’s on vakavampine sävyineen erittäin onnistunut ja nyt tullaankin niihin kuuluisiin kilsoihin. Tätä tekstiä tuskin olisi syntynyt nuoren Yaffan kynästä. Yhdessä laulussa kuuluu koko ihmiselämän vaikeus ja horjuminen. Siihen on helppo samastua.
Levy myös osaa yllättää niin kuin hyvän levyn kuuluukin. B-puolella kuullaan sävykkäämpiä kaikuja ja meno hieman raihoittuu. Juuri kun singlenä julkaistu The Last Time on vakuuttanut tiukimmatkin rockpuristit, tulee täyskäännös. Look Ahead voisi olla vaikka Gogol Bordellon biisi. Balkanilaisittain etenevä renkutus on mariachi-trumpetteineen virkistävän reiska. Oikeastaan olisi hauska kuulla Yaffan tekevän tällaista matskua vaikka koko levyllisen.
Levyn päättävä Cancel the End of the World on haikea komea biisi, jonka köörilaulut jäävät soimaan ilmaan neulan noustessa uralta. Viimeinen asia mikä levyltä kuuluu, on Yaffan tanakasti soiva basso. Se on kuin tekijän allekirjoitus.
Kahdeksankymmentäluvulle kumartava kansitaide ja Meeri Koutaniemen ottamat valokuvat tekevät vinyylistä ajattoman kokonaisuuden.
Sami Yaffa: The Innermost Journey To Your Outermost Mind (Vallila Music House, 2021)
