Nayteikkuna

Stinako: "Ikuisuus" – ääniä ikuisuudesta

Teosto-palkittu laulaja Stina Koistinen hiljentyy ensimmäisellä soolollaan pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Pienieleiset laulut kulkevat elämää nähneen pianon säestyksellä ja kaikki on kovin haurasta. Tekstit nousevat pintaan ja pala kurkkuun.

 

Komeaääninen Stina Koistinen on tehnyt arvostelumenestystä saaneiden Color Dolor ja Frank, Frank, Frank -yhtyeidensä kanssa kokeilevaa popmusiikkia dramaattisin siveltimen vedoin. Dramatiikkaa on ensimmäisellä soololevylläkin, mutta nyt se on rakennettu minimalismin keinoin. Koistisen teksteissä ja tulkinnassa on jotain pysäyttävää, joka pakottaa kuulijan hiljentymään. Vanhan mökkipianon sammuttajahuovat vuotavat ja pianon soinnut huojuvat kuin ikuisuuden sinfoniassa. Yksinkertaisesti tipahtelevissa soinnuissa on dramaattisuutta. Koistinen myös säestää itseään, vaikkei ollut ennen levyntekoprosessia soittanut pianoa. Ratkaisu on toimiva, krumeluurit on riisuttu ja laulun sanoma saa tilaa.

”Kaikki on turhaa / kaikki on tärkeää / ja vaikka lakkaan hengittämästä / olen yhä täällä”, laulaa Koistinen A-puolen päättävässä Kuu nousee tänäkin yönä -kappaleessa. Laulu kasvaa pienestä, nousten valitukseksi, joka on kuitenkin kaikesta patetiasta vapaa.

Koistinen ei saarnaa. Jos kuulija uskaltaa mennä lauluihin sisälle, voi hän kokea privaatin konsertin. Ylhäällä tähtitaivaan ikuisuus, edessä tyyni, yönmusta järvi. Tuntuu kuin olisi seuraamassa yksinpuhelua, johon eivät välikommentit tai aplodit kuulu. Kokemus on katarttinen.

Vinyylin B-puolen avaava Valkoinen kissa on pianosekvensseineen liikkuvampi. Upeilla melodioilla kuorrutettu valssi voisi Musen käsittelyssä olla turboahdettu rocksinfonia, mutta Koistinen malttaa pitää orkestraation pienenä. Kuulija saa sentään loppubiisistä nauttia Koistisen tyylittelystä, kun hän improvisoi ilman sanoja. Ei siihen sinfoniaorkesteria enää tarvitakaan. Tunnelma säilyy intiiminä, eikä illuusio säry. Ainoastaan laulussa ”Kohtaaminen” vierailee Linda Fredriksson baritonisaksofoneineen, kuin viittauksena, että yhteys muuhun maailmaan on olemassa.

Koistisen tekstit ovat lähempänä runoutta kuin perinteistä laululyriikkaa. Merkitykset ymmärtääkseen täytyy tietää taustacanvas, mitä vasten Koistinen maalaa. Elinajanodotteen kanssa on tietoinen elämän rajallisuudesta aivan toisella tavoin, kuin ikuisuuden illuusiossa elävä nykyihminen.

”Ikuisuus. Luisuu. / Lävitseni. / Tuhannen. Vuoden. / Yksinäisyys / Tunnen. Kaiken. / Tyhjyyden / Silti täynnä / Oon” (Ikuisuus)

Koistisen laulamana teksti saa merkityksellisyyden, joka saa ajattelemaan ajan kulua toisin. Teksteistä voi löytää halutessaan uskoa jälleensyntymiseen tai ottaa ne vain toteamuksena lopullisuuden väistämättömyydestä.

Naiseudesta ja kosketuksen puutteesta Koistinen puhuu hyvin rohkeasti, mutta yhtä rohkeaa on transponoida oma laulu oktaavia (?) alemmaksi.

”Ihoni on pehmeä / mut sitä ei kukaan tiedä” (Ihoni on pehmeä)

Lopputulos on todella hämmentävä, mikä on ymmärrettävästikin taiteilijan tarkoitus. Onko se myös näpäytys aikakauttamme riivaavalle maneerille, lukemattomille pikkusieville nenään laulajille?

Vaikka levyllä sukelletaan syvälle ja välillä tuntuu, ettei happi riitä ja rintaan puristaa, on kokonaistunne kuitenkin vapauttava. Toivoa on! Levyn päättävä lyyrinen ”En enää pelkää sadetta” uskoo aamun saapuvan ja kaikessa näkyy valo.

”En enää pelkää tyhjyyttä / en enää ympäröivää hiljaisuutta / Kuinka voisin jatkaa muuten tätä matkaa / eteenpäin?”


Stinako: Ikuisuus (Soliti, 2019)

10.04.2020
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy