Laitetaan bassoon hiotut kielet ja soitetaan plektralla.
Äänet syttyvät terävästi, kiitos sormea kovemman ja liukaspintaisemman plektran. Mutta heti perään sitä diskanttia ei enää erity, vain hiotun kielen tumma ja alataajuuksille painottuva ydinsointi jatkuu.
Tuon jyrkän atakin ansiosta rytmiikka piirtyy selkeästi, mutta basson sointi ei varaa itselleen tilaa ylärekisteristä kuin pienen hetken kerrallaan. Sen jälkeen se väistää antaen tilaa hi-hatille, virvelin ghost-nuoteille, symbaaleille, tamburiinille ja mitä nyt muita groovea ylläpitäviä soittimia käytössä sattuu olemaankaan. Sellaisille, joiden kriittinen äänes sijaitsee käytännössä siellä jossain ylemmällä keskialueella.
Jos samaa tekstiä soitetaan samalla bassolla, mutta sormin ja kirkasäänisillä round wound -kielillä, tilanne muuttuukin vallan toisin päin. Atakki pehmenee, mutta jälkisointi kirkastuu. Niinpä edellä mainittujen muiden soitinten mahdollisuudet päästä esiin heikkenevät samalla, koska diskanttia puskee bassosta niin pitkään kuin kieli soi. Tietysti kirkkaalle soinnille on omat perusteensa ja luvuttomasti tilanteita, joissa ne ovat juuri oikea valinta. Avainsana on valinta.
Samantapaisen ilmiön voi todentaa rummuista settinä. Taidokas rumpali soittaa isojakin patoja vivahteikkaasti, mutta kun rumpu on iso, sen ääni on aina iso vaikka hipi hiljaa koputtelisi. Se ei ole vaan niin äänekkäästi iso. Tilaa se varaa miksauksessa itselleen kuitenkin, etten sanoisi – isosti.
Siksi pienille rummuille on aivan erityinen perusteensa, eikä se nyt ole roudauksen helppous tai lastenkokoa olevat lauteet keikkapaikalla. Pienellä rummulla voi soittaa tiheämpää tekstiä ja semmoisiin kohtiin, mihin se iso rumpu ei vaan millään mahdu.
Tätä seikkaa vesittää hieman nykytrendi, jossa soittovideoiden pikkuruisimmankin tomin sointi on muokattu satatuumaistakin rumpua syvemmäksi, toisin sanoen se jysähtää joka iskulla äänitehosteen kaltaisesti ja vaatisi oikeastaan toistimekseen ikioman subbarin. Ja sitten sillä pienellä rummulla voikin soittaa samaa harvaa tekstiä kuin isolla rummulla. De va kukku de.
Melko usein olen törmännyt filosofisiin pohdintoihin siitä miten miksatessa kannattaa sijoitella eri instrumentteja ikäänkuin eri lentopinnoille. Yleensä tällä viitataan eri taajuusalueisiin, joita pyritään jakamaan tarkoituksenmukaisesti instrumenteille niin, ettei yhdelle ja samalle kaistalle tulisi tungosta. Annetaan ekvalisoimalla tuolle soittimelle ensisijaisesti tuota kaistaa, jossa soi juuri sen karaktäärille kriittisiä ääneksiä ja luovutetaan tämä ei niin tärkeä kaista tuolle toiselle soittimelle, jolle se on hyvin tarpeellista.
Tätä palapeliä on varmasti harjoitellut jokainen jotakin musiikkia miksannut sovitellessaan erillisiä raitoja yhteen ja samaan ruuhkaisaan kokonaisuuteen. Ekvalisoinnin ohessa se tarkoittaa usein voluumitasojen jatkuvaa hienosäätöä, ja silloin palataan alussa mainitsemani ilmiön äärelle: jaetaan lentopintoja vuoroin sinne ja tänne, eikä pelkästään pysyvästi tietyille soittimille pyhitettyinä taajuuskaistoina. Siitähän juuri on kyse, kun jonkin kanavan liukua opettaa seurailemaan musiikillisia tapahtumia milloin tasoa hiukan nostamalla, milloin laskemalla.
Aivan kuten silloinkin, kun dynamiikkaprosessori kytketään side chain -ohjaukseen niin, että yhden kanavan voluumi saadaan niiaamaan sillä hetkellä, kun kyseistä taajuusaluetta tarvitaan kipeämmin jonkin toisen kanavan tarpeisiin. Tai hiljennetään kanavaa ekspanderilla tai gatella rummuniskujen väleissä, naputellaan mute-näppäimellä fraasien välit tyhjiksi ja niin pois päin. Kaikki kelpo konsteja, jotka on syytä tuntea ja hallita, mutta siinä mielessä väkivaltaisia, että niillä kajotaan jo soimaan laskettuun ääneen sen sijaan, että ääni muotoiltaisiin alunperin soitinvalinnalla tai soittotavalla kokonaisuuteen istuvaksi.
Päästään ikuisuuskysymykseen: hiotut vai hiomattomat kielet? Ja laitettaisiinko tallan viereen kielten alle vielä kaitale jotakin retkipatjan tapaista lyhentämään soinnin pituutta? Ei välttämättä, mutta toisinaan ihan ehdottomasti. Avainsana on valinta, todellakin.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja