Doyle Bramhall II singahti vuosituhannen alussa Eric Claptonin luottokitaristiksi, ja vieraili yhden jos toisenkin staran levyillä. Hän on kuitenkin myös sooloartisti, ja on taas viime vuodet keskittynyt urallaan tähän puoleen. Niissä merkeissä Bramhall II myös vieraili Helsingin Juhlaviikoilla 2019, soittamassa keikan Huvilateltassa. Tämä haastattelu julkaistiin alunperin Riffin printtinumerossa 5/2018, jolloin miehen neljäs soololevy, Shades, oli juuri julkaistu.
Nyt voisi kai todeta, että blues tuli niin sanotusti ”äidinmaidossa”. Doyle Bramhall II:n Isä Doyle Bramhall oli teksasilainen blues-lauluntekijä ja rumpali, joka soitti esimerkiksi Lightnin’ Hopkinsin ja Freddie Kingin sekä tietysti kavereidensa, Vaughanin veljesten kanssa. Ja koska hän kirjoitti esimerkiksi Stevie Rayn levyille päätyneitä lauluja, oli kotona tietenkin kitara, jota vasenkätinen poika opetteli ”tietämättään” soittamaan Albert Kingin ja Otis Rushin tapaan kielet ylösalaisin. Nuoremman Bramhallin ensimmäisessä menestyneessä bändissä, Arc Angelsissa, puolestaan soitti tuolloin jo edesmenneen SRV:n vanha rytmisektio.
Vuonna 1999 Doyle Bramhall II julkaisi ensimmäisen soololevynsä Jellycream. Sen myötä hän nousi isojen starojen luottomieheksi, halusivathan sekä Roger Waters että Eric Clapton hänet heti levyilleen. Jälkimmäisen kanssa yhteistyö venyi yli kymmenen vuoden mittaiseksi. Tänä syksynä ilmestyikin vasta neljäs oma albumi, Shades, ja sillä vierailee vastavuoroisesti myös Eric Clapton.
Edellinen soololevy, Rich Man (2016), keräsi kovasti kehuja. Oliko seuraajan synnyttäminen helppoa?
– Itse laulujen kirjoittaminen ja niiden levyttäminen ei ollut vaikeaa, sen sijaan ajan ja sopivien muusikoiden löytäminen oli kiertueiden lomassa vaikeampaa, Doyle kertoo puhelimitse Saksasta.
Hän toteaa, että aikataulusta johtuen uutta levyä äänitettiin neljässä eri studiossa.
– Aloitin äänityksen Hampurissa. Sen jälkeen olimme muutaman viikon Los Angelesissa Vox-studiolla sekä itärannikolla Brooklyn Recording -studiolla. Derek Trucksin ja Susan Tedeschin kanssa soitot tehtiin Floridan Jacksonvillessa, missä Tedeschi Trucks Band majailee. Siellä myös soitin paljon päällesoittoja.
Miten yleensä kirjoitat laulusi, tapahtuuko se kitaran kanssa?
– Yhtä tiettyä metodia ei ole, vaan pidän siitä, että voin opetella uusia tapoja lauluideoiden löytämiseen. Idea saattaa tulla siitä, kun istuskelen San Fransiscossa Golden Gate -sillalla ja katselen alas merelle. Tai kun istun riksan kyydissä Intiassa liikenteen seassa ja seuraan elämän rytmiä. Sellaisista jutuista niitä usein tulee.
Doyle toteaa, että hänen kappaleensa muovautuvat yleensä paitsi melodia-aihioista, myös rytmi- ja bassoideoista.
– Niitä tulee lähes joka päivä mieleen. Yleensä laulan muistiin melodian, rumpukompin, bassolinjan ja torvet, sen mitä nyt mielessä on. Siinä käytän apuna iPhonesta löytyvää neliraituria. Kitaraan tartun vasta myöhemmin, kun alan säestää sillä aikaansaannostani.
Shades-levyn kappaleista Pavanah erottuu muista etnisen sävelkielensä puolesta. Onko siinä haettu vaikutteita Lähi-idän ja Sufi-musiikin parista?
– Kyllä niin voi sanoa. Mutta ehkä enemmänkin kappaleen vaikute tulee siitä, että olen lukenut paljon Rumin kirjoituksia ja muita persialaisia sufi-kirjoituksia. Biisiin halusin saada musiikillisesti Lähi-idän sävyä. Itse kappaleen nimi on persiaa ja tarkoittaa perhosta, Doyle avaa.
Rich Man -levyllä taas oli kappale nimeltään Saharan Crossing, joka selvästi on pohjoisafrikkalaisen musiikin inspiroima. Käy ilmi, että inspiraation juuret ovat syvällä.
– Olen kuunnellut egyptiläistä musiikkia aina 17-vuotiaasta lähtien, kun vartuin Kaliforniassa. Liikutuin syvästi nimenomaan Umm Kulthumin, legendaarisen egyptiläislaulajan musiikista. Muutenkin olin jo tuota nuorempanakin kuunnellut klassista ja flamencoa, ja erityisesti olin kiinnostunut flamenco-kulttuurista.
Luottomiksaaja ja nimekkäät vierailijat
Shades-levyn avaava Love and Pain on sen kappaleista ainoa, jonka on miksannut Tchad Blake. Kappaleen aihe on rankka, haluttiinko siihen siksi erilaista sävyä?
– Ei lainkaan. Halusin hänen vain miksaavan levylle, koska olen Tchadin ystävä ja arvostan korkealle hänen saavutuksiaan. Lähetin hänelle neljä kappaletta, ja tuon hän sitten valitsi. Mutta laulu tosiaan sai alkunsa Las Vegasin joukkoampumisesta. Olimme studiolla Brooklynissa ja tein musiikkia kosketinsoittaja Akim Bermissin kanssa. Sitten parin päivän päästä tuo ampuminen tapahtui. Tuollaiset jutut vaikuttavat meihin kaikkiin universaalisti.
Muilta osin Shades-levyn miksasi Cian Riannon, joka oli puikoissa myös edeltävällä Rich Man -albumilla.
– Cian Riannon hallitsee sekä vanhan analogisen miksaustavan, kuten myös modernin, ”boksissa” (tietokoneella) tapahtuvan. Se on minulle tärkeää, koska itsekin aloitin levyttämisen niin kauan sitten, että osaan toimia molemmissa maailmoissa. Olin paikalla silloin kun tämä uusi digitaalinen aika alkoi.
Shades-albumilla seurana on myös muutama nimekäs vierailija. Eric Clapton soittaa kitaraa kappaleessa Everything You Need, ja Norah Jones laulaa Searching For Love -biisissä. Live Forever taas on esitetty kera bluesbändi Greyhoundsin, ja levy lopetetaan Tedeschi Trucks Bandin kanssa.
– Olen soittanut Ericin levyillä vuosien ajan, joten kysyin josko hän olisi kiinnostunut soittamaan kyseisessä kappaleessa. Nimenomaan siksi, että se tuntui tyyliltään sellaiselta, josta oletin hänen olevan kiinnostunut. Kappaleessa on sellainen sointukierto, joista hän pitää, ja se on tyyliltään hyvin soulmainen – jotain Isley Brothersin ja Sly Stonen väliltä.
Searching For Love taas syntyi yhteistyönä Norah Jonesin kanssa.
– Hän on upea muusikko, ja lauloi edellisellä levylläni taustoja. Koska hän asuu aika lähellä sitä studiota, missä levyä Brooklynissa teimme, halusin nyt kirjoittaa hänen kanssaan laulun ihan alusta loppuun ja esittää sen ikään kuin duettona. Sitä kirjoitettiin muutaman kuukauden ajan ja lopulta sitten äänitettiin livenä.
Levyn päättävää Going Going Gone -kappaletta nimittää sen esittäjille merkityksellinen muusikko, Greg Allman. Doylen mukana tässä biisissä on Tedeschi Trucks Band.
– Laulu on Greg Allmanin viimeisellä levyllä, ja esitin sen hänen muistokonsertissaan. Derek Trucks ja Susan Tedeschi taas ovat hyviä ystäviäni. Työstin levyn loppuun heidän studiossaan, ja tuokin kappale äänitettiin ihan täysin livenä. Tuntui sopivalta tehdä tuo laulu heidän kanssaan, sillä me kaikki tunsimme Gregin hyvin.
Venyttäminen on helpompaa ylöspäin
Doyle Bramhall kuuluu niiden vasenkätisten kitaristien joukkoon, joka on opetellut soittamaan oikeakätistä kitaraa vaihtamatta kielityksen suuntaa. Mikä laittoi alunperin soittamaan tällä tavalla?
– Isälläni oli kotona oikeakätinen kitara, ja aloin soittaa sitä vasenkätisesti. Opin aika nopeasti soittamaan ihan hyvin sillä tavalla, joten en edes ajattellut, että vaihtaisin enää kielten järjestystä. En tainnut silloin edes tietää, että niin voisi tehdä tai että sellaisia kitaroita olisi.
Bramhallin mielestä hänen soittotapansa eroaa soundillisesti tavallisella tavalla kielitetystä kitarasta lähinnä venytysten suhteen.
– Kun venytyksen tekee alaspäin, soundi on ehkä hieman erilainen kuin ylöspäin venyttäessä. Venyttäminen lienee myös hieman helpompaa alaspäin. Muuten en oikein tiedä. Ehkä asiassa on myös se puoli, että tällä tavoin soittavilla kitaristeilla on ollut yleensä aika omanlainen soundinsa – esimerkiksi Albert Kingillä, Otis Rushilla ja muilla. Toisaalta Jimi Hendrix oli myös vasenkätinen (mutta soitti oikeakätisen tapaan), eikä hänkään kuulostanut keneltäkään muulta.
Isäsi oli blues-rumpali ja laulunkirjoittaja. Opitko häneltä mitään?
– Hän soitti kitaraa jonkin verran tehdessään lauluja, ja hänellä oli jotain juttuja kitaralla. Katselin ja vain imitoin näkemääni. Ylipäänsä opettelin soittamaan katsomalla muita ja kuuntelemalla levyjä. Yritin sitten itse selvittää mitä muut tekivät. Voin kuvitella, että nyt YouTube-aikana kaikki on aivan toisin, sillä sieltä voi opiskella kaiken mistä on kiinnostunut ihan vaan kopioimalla.
Soitit monta vuotta Eric Claptonin kanssa. Oliko hän tarkka siitä mitä teet vai saitko vapaat kädet?
– Sanoisin, että yleensä hän on pitänyt vaistostani ja näkemyksestäni. Jos olisin soittanut paljon tavalla, josta hän ei välitä, hän varmaankin olisi antanut enemmän ohjeita. Aloin soittaa hänen kanssa vuonna 2001, joten hän varmaankin pitää tavastani soittaa kitaraa ja siitä mitä teen.
Doyle Bramhall toteaa, että tulee todennäköisesti jossain vaiheessa Eurooppaan hieman pidemmälle residenssille (onhan hän suhteessa näyttelijä Renée Zellwegerin kanssa). Mutta aivan lähitulevaisuudessa hän toteaa kiertävänsä täällä päin toukokuusta kesään. Vinkkaan Suomestakin.
– Joo, täytyypä laittaa Suomea kalenteriin, koska siellähän taitaa olla ihan hyviä festivaaleja, hän lupaa.
•••
Laatuvehkeillä
Kun kysyn, mitä kitaroita Doyle Bramhall Shades-levyllä käytti, hän toteaa, että usein kädessä oli puoliakustinen Heritage H535 -kitara. Sillä hän soittaa nykyään muutenkin paljon.
– Toisaalta esimerkiksi Parvanah-kappaleessa soitin Collingsin I-35 puoliakustista. Ja tietenkin mukana oli myös vuoden ’54 sunburst-Stratoni sekä ’60-luvun puolivälin Gibson 335 -malli.
Mitä tulee vahvistimiin, nojaa Bramhall nykyään konserteissa Two Rock -merkin tuotteisiin.
– Olen soittanut niillä viimeiset pari vuotta, joten sellainen oli myös studiossa. Käytin sen ohella vuoden ’59 Fender ProReverbiä, 100-wattista Selmeriä sekä oikeaa Leslie-kaappia. Going Going Gonen kitaran soitin Fenderin Vibratonella. Myös vanha Supro oli käytössä, sellainen Thunderbolt-mallia hieman pienempi.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
