Ei voi kuin äimistellä, minkälaisia kulttuuriaarteita Suomi pitää sisällään. Tämä viisimiljoonainen kansa, tarpoessaan aina yhtä nöyränä, leuka rinnassa, helteiden ja räntäsateiden vaihdellessa, tuottaa omassa luomulaboratoriossaan parhaimmillaan aivan huikean kovia artisteja ja yhtyeitä.
Näistä varsin oivallinen, sanoisinko jopa kansakouluesimerkki, ja yksi lahjakkaimmista, on aivan omalla tasollaan toimiva Utajärven instituutio, 22 Pistepirkko, jolta nyt jotenkin käsittämättömältä (mitä se onkin) tuntuvan yhdentoista vuoden tauon jälkeen saadaan lopulta uusi studiolevy. Pitäkää hatuistanne, pirkot purevat ja pisteet jättävät jälkensä!
Riffin lukija hyvinkin tämän jo tietää, mutta pieni kertaus tähän kohtaan, jos sallitaan. 22 Pistepirkko piti melkoista mykkäkoulua 2015 – 2019. Veljekset PK ja Asko Keränen sekä Espe Haverinen olivat tahoillaan kuka missäkin, mutta erimielisyydet saatiin sitten suloisten sopivien sattumien jälkeen sovittua, ja lehtemme oli paikalla, kun keikkatauko päättyi (raportti Krapin pajalta 2019).
Vuonna 2020 paukautti PK sitten markkinoille ensimmäisen soololevynsä, ja onpa vielä löytänyt sittemmin duo-kaverikseen haitaristi Leija Lautamajan.
Siirrypä nyt asiaan, kirjoittaja! 22-Pistepirkon juhlavuosi kukoistaa nyt uuden studiolevyn muodossa, ja kriitikolta tuppaavat kynätaistelun melskeessä sopivan kuvaavat adjektiivit loppumaan. Kyllähän tämä on kokonaisuutena tajuttoman kova levy, suorastaan läpihurmaava!
38 minuuttiin saadaan sopimaan riittävästi mainion vaihtelevia meininkejä ja tunnelmia. Levy käynnistyy kiukkuisen ampiaisen äänellä (PK:n kitara, oletan), maustettuna handclapeilla (lue: taputus) kappaleessa 7 a.m.
PK:n laulusoundi on välittömästi tunnistettava ja aina yhtä tutun mukava kuin se elämäntotuuksia sutkautteleva naapurin pappa. Ei aikaakaan, kun ollaan napakassa menossa, Espen (pääosin rummut ja laulu) sekä Askon (enimmäkseen koskettimet ja laulu) jämerästi peesatessa, yhdessä tuottaja/kosketinsoittaja/ohjelmoija Stefan Kvarnströmin kera. Pikantteja pikku koukkuja sekä maukkaita synasävyjä. Pelittää!
Tunnelmasta toiseen. Singlenä jo talvella julkaistu Snake Charmer ihastuttaa akustisen kitaran muodossa, ja lumoaa kuulijansa heti. Taustalla herää lisää akustisia apuvoimia, muiden muassa selloa soittavan Mirkku Marttisen sekä kontraa kontrolloivan Jarno T. Karjalaisen (Kaihon Karavaani) muodossa. Uljas veto.
Hyvien kappaleiden jatkumo lipuu empimättä eteenpäin kolmannella, Freeway of Yesterdayn synamatolla ja säksättävällä perkussiolla. Nyansseista mieleen nousee Robert Plant ja miehen parinkymmenen vuoden takainen makoisa Dreamland-levy. Huh, kuinka kaunista.
Vain mielikuvitus rajana. Heatseeker lyö jo kolmannen ässän peräkkäin tiskiin! Mitä tässä oikein tapahtuu? Mistä on kysymys? Onko oikeasti näin hyviä kappaleita? Uskaltaako tässä vielä kuunnella seuraavankin?
PK puhelaulaa otsikon, taustallaan luuppi, josta Jean-Michel Jarre tai edesmennyt Edgar Froese olisivat olleet joskus vihreinä kateellisia. Maaginen meno vie tottuneenkin täysin mukanaan. Apujaan nimihenkilöillemme tarjoavat nyt myös Harri Kerko (kitara, koskettimet) sekä Totte Rautiainen (tuotanto).
Espen nerokas rumpukomppi astuu esiin seuraavan osan myötä. Ja loppua kohti mennään rinta rinnan, yhdessä köörejä laulaen, koukuttavan kitaranjutun saattelemana. Viiden minuutin valloittava, aseistariisuva nautinto, suomiprogea veikeimmillään mallia 22, tekijänä 22!
Jos luova tauko, olkoonkin keskinäisen kinan sivutuote, on näihin saavutuksiin osasyynä (kuten eittämättä asia on), niin suosittelen sitä sopivana tekomenetelmänä kyllä hikisen käden lämpimästi vähän yhdelle sun toiselle artistille. Ei kannata väkisin rutistaa sitä läpyskää joka toinen vuosi ulos. Oikeasti.
Enimmäkseen Askon kynäilemä Summertime Motors kurottaa muikistelematta hippiaikaan sitarin kutitellessa, vaikka lyriikka luvun 1959 mainitseekin. Taitaa olla kulkupelin vuosimalli? Ja mitä sillä sitten muka on väliä, antaa musiikin soljua. Levyn sankkaa vierailijajoukkoa vahvistaa kitaristi-basisti Jaakko Viinamäki.
Levyn nimikappale instruilee häpeilemättä parin minuutin ajan Runawayn ja Telstarin hengessä. Kuulija on tästä pelkästään iloinen, saatu kun on jo sen verran kosolti pureksittavaa, että pieni väliaika ja hengähdystauko ovatkin vaihteluna menoon ja meininkiin tuikitarpeen.
Kieli poskessa näppärästi kikkaileva Yes/No -ralli tuo hauskasti vanhan jäärän mieleen The Beatlesin Hello Goodbyen. Vokalistina vierailee tässä Maija Vilkkumaa, jota ei olisi kyllä häneksi heti oivaltanutkaan. Samalla keikalla viime vuonna kohdanneet pitkän linjan ammattilaiset löysivät sattumien kautta yhteisen sävelen kotimatkallaan.
Espen ottaessa vuorostaan päävokalistin vastuun parissa viimeisessä palassa, saadaan vielä yksi lisä levyn ilahduttaviin variaatioihin. Boomerang askeettisuudessaan osoittaa oivasti jälleen, missä pienempi on päätään suurempi isompaansa.
Kokonaisuuden päättävä Painted Smile hymyilee kuin salaa Antero Prihan hienon trumpettiteeman soidessa. Tasokasta maailmanmusiikkia kansainväliseen, yhä aina vain kovenevaan kisaan. Mitähän tästä muuten mahtaisi kommentoida musadiggari Quentin Tarantino?
Pirkkojen uusi levy on kekseliäs, erittäin pirteä, ei-tosikkomainen (saavutus sinällään), kokeileva ja sopivasti haastavakin. Kuten jo kertaalleen todettu: hurmaava.
22-Pistepirkko: Kind Hearts Have A Run Run (Johanna, 2022)
