Nayteikkuna

Elvis Costello: "Hey Clockface" – 30.s kerta toden sanoo?

Laskutavasta riippuen syksyllä julkaistu Elvis Costellon levy on järjestyksessään jo numero 30! Yhä aina vain uutta luova persoonallinen ja nopeasti tunnistettava eklektikko tarjoilee meille monipuolisen levyn, voitettuaan ainakin toistaiseksi syövän, joka hänellä todettiin 2018. 

 

Mutta miksi ruodin tätä vasta nyt? Siitä on kiittäminen Postia. Kun kävi niin, että lähetetty paketti ei koskaan saapunut… Pitkä tarina, mutta valitettavan tosi.
Urheilumaailmassa on raivostuttavasti otettu käyttöön termi ”kellottaa”, kun tietysti suorituksista puhutaan. No, tämän kerran sitäkin nyt sitten käyttäen: CD kellottaa tauluunsa 49 minuuttia, ja sehän tässä ihan hyvin riittää.

 

Mystisen intron jälkeen levy alkaa sanalla.
”Spoken word” on sekin tunnettu termi, enkä anglismin kotitarvevihaajana tuotakaan tuskatta viljele, mutta seuraavalla kertaa on käytössäni toivoakseni jo suomalainen versio. Runon, tai siis sanan lausuntaa? Puhetta?
Revolution #49. Numero on sama kuin levyn kesto. Tämähän on mielenkiintoista.

Costello mainitsi jossain, että halusi tehdä uutukaisensa nyt paikoissa, joissa häntä ei niin hyvin tunneta. Meille sopii mainiosti se, että miekkonen valitsi yhdeksi studiosessionsa paikaksi Suomen, ja tarkemmin vielä Helsingin Suomenlinnan studiot. Eetu Seppälän äänittämällä kolmella kappaleella levy tarjoaakin kaikkein parastaan. Enkä vedä kotiin päin. 

Olisiko jo toisena kuultava No Flag jopa levyn ensimmäinen single? Niin, tai näin, se vangitsee ja ottaa tukevan otteen kuulijastaan. Fenderit, Hammondit, rummut ja s u u n – kaikki – hoitaa Elvis muikeasti itse. Tuleepa hauskasti samalla mieleen hengenheimolaisuus viimeiseen Kauko Röyhkän Dekadenssi-levyyn. 

Tuo ja se ”mies ja masiina” -tekotapa tulevat väistämättä mieleen mainion toisen Helsinki-sessioiden, vanhasta juorutoimittajasta kertovan Hetty O´Hara Confidential –kappaleen, kohdalla. Perinteisen bändi-konseptin vankkumattomana kannattajana löydän samalla paatuneesta itsestäni, no en sentään mitään hipsteriä, siihen olen liian vanha, mutta melkein lohduttavan uuden puolen tarkastella ja pitää asioista. Varmaan ihan hyvä, eikö?

Jossain vaiheessa, kun studiotekniikka oli jo aikaa sitten kehittynyt (liikaa?) niin, ettei enää mitään ollut tehtävissä, alettiin asioita taas jotenkin tietoisesti ”huonontaa”. Hi-Fistä tehtiin Low-Fi.
Tämän lehden ja sen nettiversion toimituksessa on kosolti itseäni ammattitaitoisempia hemmoja tuota ymmärrettävämmin selvittämään, mutta tiedätte varmaan efektin, jonka erityisesti hoksaa vokaalisosuuksissa?Laulu tulee ikään kuin jonkin verhon takaa, diskantit riisuttuna, mutta se ei selitä koko vaikutelmaa.
Epäselvästi kuvattu? Tiedän, mutta kun tuotakin jippoa nyt tunnutaan haluttavan käyttää vaan melko viljalti, sitäkin. Myös Costello. Niin no, tavallaan vokaalit sekoittuvat muun instrumentaation sekaan yhtenä instrumenttina. Mukana?

Newspaper Pane kasvaa hienosti, ja kappaleella kuullaan vakuuttavia puhaltimia, joita kuullaan kyllä muuallakin levyn edetessä. Onpa tässä kohtaa Costellon kaverina kitarassa itse Bill Frisellkin.
Ranskalais-espanjalaiset taustat omaava rumpali, josta tuli pianisti ja säveltäjäkin, Ajuq, soittaa rumpuja ja laulaa stemmoja.
Costellon The Imposters sekä The Attractions –yhtyeistäkin tuttu Steve Nieve hoitaa koskettimia, muita muusikoita mainitakseni.

Juuri kun olen innostunut noiden Suomenlinnan sessioiden loistavista kipaleista, kokonaisuus yrittääkin kääntyä liian sentimentaaliin, ja hiukan ennalta arvattavaan. Ei sikäli, etteikö Elvis halutessaan veisi kuulijaa vakuuttavasti vuosikymmenten kokemuksellaan kuin litran mittaa noihin hämyisiin jazz-kapakoihinkin, ja hitaat rakkaudentunnustukset nekin vielä toimisi, mutta onhan noita kyllä jo tehtykin. Liika melankolia on näinä aikoina jo melkein vaarallista. Tästä esimerkkinä levyn kappale The Whirlwind.

Elvis Costello on hyvä yksinään, mutta ehkä vielä parempi bändinsä kanssa. Hey Clockface kestää kyllä kovaa ja kriittistä kuuntelua. Tuotannossa nimimiehen lisäksi ovat häärineet Michael Leonhart sekä Sebastian Krys.
Eikä muuten kitaran käyttö sinänsä kai sekään mikään pahe ole? Nyt sille on vain valittu pienempi rooli.

Elvis Costello: "Hey Clockface" (Concord Records, 2020)

01.03.2021
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy