Nayteikkuna

Bill Frisell – melodiaa kunnioittaen, omalla soundilla

Helsingin Juhlaviikoilla 2012 John Lennonin sävellyksiä esittänyt Bill Frisell on esimerkki muusikosta, jolla on ”se oma soundi”. Se on aina läsnä, tyylilajista riippumatta.

Bill Frisellin musiikki soljuu usein verkkaisissa tempoissa, ja hän onkin kuvannut itseään hitaasti puhuvaksi ja liikkuvaksi ihmiseksi. Tämä osoittautuu todeksi, kun tapaamme hänet helsinkiläisen hotellin aulassa. Frisellin puhetyyli on pohdiskeleva, ja usein hän ikään kuin ajattelee ääneen muodostaessaan vastausta kysymykseen. Riffi ei ole suinkaan ainoa paikalle halunnut tiedotusväline, joten aikataulu on kuitenkin tiukka.

Ei sinänsä ihme, että Frisell kiinnostaa, kuuluuhan hän viime vuosikymmenten mielenkiintoisimpien sähkökitaristien joukkoon. Frisellin musiikkia on vaikea luokitella, sillä hän liikkuu kameleonttimaisesti esimerkiksi jazzista countryyn tai länsiafrikkalaiseen musiikkiin. Tämä ei kuitenkaan tunnu keinotekoiselta, koska keskipisteessä on Frisellin omintakeinen kitaratyyli, jossa melodian kunnioitus on usein johtavassa roolissa.
Uusia standardeja

Coloradon Denverissä kitaransoiton aloittanut, Bostonin Berk-leessä opiskellut ja nykyään Seattlessa asuva Bill Frisell leimataan yleensä jazz-kitaristiksi. Mutta jazz-standardien tulkinnan lisäksi hän on sovittanut soittotyylilleen myös amerikkalaisten pop- ja rock-artistien kappaleita, ”uusia standardeja”.
Hyvänä esimerkkinä tästä käy albumi ”Have a Little Faith” (1992), jolla kohteena olivat niin Bob Dylan, Madonna, John Hiatt, kuin jo 1800-luvulla amerikkalaisia pop-kappaleita säveltäneet Stephen Foster tai John Philip Sousa. Usein Frisell on nimenomaan harmonisoinut uudelleen ja jazzintanut soittamaansa materiaalia.

John Lennonin ja Beatlesin laulukirjaa kartoittavalla ”All We Are Saying”-levyllä hän halusi kuitenkin pysyä uskollisena kappaleiden alkuperäiselle hengelle.
– En halunnut muuttaa musiikista mitään. Siksi en tehnyt niistä varsinaisesti uusia sovituksia tai re-harmonisoinut niitä. Ainoa muutos alkuperäiseen on se, miten bändi soittaa ja miten kuuntelemme toisiamme. Mikään ei ole sovituksissa varsinaisesti kiveen kirjoitettu, joten melodiat soljuvat eteenpäin ja itse löydän niistä koko ajan jotain uutta.

– Tallentaessamme kappaleet studiossa olimme ensimmäistä kertaa niiden parissa. Sittemmin olemme soittaneet niitä livenä koko tämän kesän, ja sinä aikana ne ovat kehittyneet edelleen. Usein olen työstänyt omaa musiikkiani kauan säveltäessä ja sitten pohtinut miten sitä soittaa, mutta nyt kappaleet olivat jo olemassa. En siis juurikaan valmistautunut.

Heti perään Frisell kuitenkin huomauttaa, että tavallaan hänen koko elämänsä on ollut alitajuista valmistautumista juuri All We Are Saying -levyä varten.
– Olen kuunnellut tätä musiikkia koko elämäni, joten sillä tavoin olin valmistautunut levyn tekemiseen. Toisaalta joitain Charlie Parkerin tai Thelonius Monkin sävellyksiä on tullut soitettua tuhansia kertoja, mutta näitä Beatlesin ja Lennonin kappaleita ei oikeastaan koskaan. Nyt 50 vuotta ensikokemuksesta oli vihdoin aika ottaa ne työn alle soittajan ominaisuudessa.

Disfarmer

Kaikki Frisell-levyt eivät synny tällä tavoin, vaan joskus valmisteluun menee paljon enemmän aikaa. Yksi esimerkki on vuonna 2008 julkaistu ”Disfarmer”, joka maalaa instrumentaalimusiikin keinoin 1930- ja ’40-lukujen lama-ajan ihmisiä valokuvanneen Mike Meyerin eli Disfarmerin elämää.
– Se oli hyvin erilainen prosessi koko lähtökohdaltaan. Ei ainoastaan musiikillisesti, vaan myös siinä mielessä, että pohdin paljon Disfarmerin elämää; jopa siinä määrin, että kävin hänen kotikaupungissaan ja juttelin hänen aikalaistensa kanssa. Halusin päästä sisälle tuohon ilmapiiriin, koska Heber Springs Arkansansissa on pieni paikka, missä asiat eivät ole paljonkaan muuttuneet sitten hänen päiviensä.
– Toki loin tuon maailman viime kädessä omassa mielikuvituksessani, mutta tarina loi sytykkeen idealle levyn musiikista. Sen pohjalta sävelsin levyn pienet kappaleet.

Frisellillä on kokemusta myös elokuvamusiikin säveltämisestä. Minkälaista valokuviin pohjaavan tarinan säveltäminen oli siihen verrattuna?
– Ainahan tuollainen säveltäminen vie pois omalta mukavuusalueelta. ”Disfarmer” perustuu sekä hänen valokuviinsa että hänen outoon elämäntarinaansa. Jo valokuvat itsessään ovat ällistyttäviä, mutta sitten on vielä tuo elämänmysteeri. Ja kun kukaan ei oikein tiennyt mitä Disfarmerin päässä liikkui, sain vapauden tarinan luomiseen omassa päässäni, Bill muotoilee.

Kuitenkin myös ”Disfarmerin” musiikki kuulostaa ”All We Are Saying”-levyn tavoin studioliveltä. Näin Frisell myöntää tapahtuneenkin.
– Kyllä se tehtiin Lennon-albumin tavoin. Toki siellä täällä on päällesoittoja, mutta pääosin sekin äänitettiin studiolivenä. Sitä ei siis ole leikattu ja liimattu kokoon eri otoista.

Tämä lähtökohta onkin ollut hänelle aina tärkeää mitä tulee studiotyöskentelyyn.
– Suurin osa levyistäni on tehty tuolla tavoin. Minulle on kaikkein luonnollisinta työskennellä niin, että pyritään dokumentoimaan se miten ihmiset soittavat yhtä aikaa. On toki joitain poikkeuksia, esimerkiksi ”Floratone” (rumpali Matt Chamberlainen sekä tuottajakaksikko Lee Townsendin ja Tucker Martinen kanssa) on kursittu kokoon studiossa pikku paloista.

Steel-kitarasta tuli luonnollinen kumppani

1990-luvun lopulta lähtien Bill Frisellin musiikkia ovat määrittäneet paljon erilaiset juurimusiikin sävyt. Tuolloin alkoi myös soittokumppanuus steel-kitaristi Greg Leisztin kanssa, joka on ollut mukana myös Lennon-projektissa. Yhteistyö Leisztin kanssa alkoi aikoinaan keskustelun pohjalta, ei jammailun tai muun soittoprojektin kautta.
– Pitkäaikainen miksaajani Claudia Engleheart esitteli meidät kerran keikallani Minneapolisissa. Itse en tiennyt Gregistä mitään, enkä ollut koskaan kuullut häntä. Siinä sitten aloimme jutella, ja jo silloin tuntui, että välillemme voisi kehittyä hyvä soittokemia. Myöhemmin kotioloissa huomasin, että hänhän on mukana vaikka kuinka monella omistamallani levyllä.
– Ensimmäistä kertaa soitimme yhdessä ”Good Dog, Happy Man” -levyllä. Se tuntui heti luontevalta, ja luulen, etten silloin ajatellut niinkään käsillä olleita soittimia, vaan henkilökemiaa.

Onko steel-kitaran kanssa soittaminen mitenkään vaikuttanut omaan soundimaailmaasi, esimerkiksi efektien käyttöön?
– Greg saa aina oman soittoni kuulostamaan hyvältä. Hänen soittonsa ei ole niinkään vaikuttanut kitarasoundiini tai muuttanut sitä, sillä joskus käytän efektejä enemmän, joskus vähemmän. Emme me koskaan oikeastaan sovi mitään etukäteen, vaan pystymme molemmat soittamaan hyvin vapaasti; jotenkin hän osaa sovittaa oman soittonsa täydellisesti minun soittoni lomaan. Toivon todella, että pystyn itse tarjoamaan hänelle jotain samaa.

Tärkeää instrumentaalisoittamisessakin on Frisellin mielestä lauluäänen kaltaisuus ja laulajan rooliin mukautuminen.
– Voi olla, että tässä yksinkertaistan asiaa, mutta Greg on soittanut paljon laulajien kanssa. Hän on siis ykkösluokan säestäjä ja minähän taas pyrin usein samaistumaan laulajan rooliin soittaessani melodioita. Greg osaa kuunnella muita, eikä hyppää suin päin toisten tielle sovituksissa.

Melodia on tärkein

Olet usein teroittanut melodian tärkeyttä, eli sitä kuinka pyrit kuljettamaan kappaleen melodiaa jatkuvasti soiton mukana. Samankaltaista piirrettä tapaakin usein juuri perinnemusiikeissa. Tunnetko yhteyttä näihin tyyleihin nimenomaan tässä suhteessa?
– Mielestäni melodia antaa persoonallisuuden musiikille, oli kyseessä sitten mikä tahansa musiikkityyli. Itse olen varmaankin alkanut mennä pidemmälle historiallisessa perspektiivissä. Esimerkiksi ”Roll Over Beethovenia” luulin alunperin Beatlesin kappaleeksi, ja vasta myöhemmin löysin sen Chuck Berryn versiona. Luulen, että löydän paremman yhteyden omaan itseeni, kun pääsen alkuperäismelodian äärelle. Näin vanhempana pyrin löytämään asioiden juurille, ja huomaan kuinka eri asiat johtavat toisiinsa.

Tarkoitin myös, että et soita vain asteikkoja ja likkejä sointu-kiertojen päälle, vaan pyrit kuljettamaan sävellyksen melodiaa usein myös improvisoinnin pohjalla?
– Kyllä. Kuulen samaa kaikkien minua inspiroineiden soittajien musiikissa. Jopa kaikkein abstraktimmassa musiikissa, vaikkapa John Coltranen tai Derek Baileyn sävellyksissä kuulen kuinka melodia muodostaa rakenteen luurangon, vaikkei se siellä aina kirjaimellisesti soisikaan. Melodia on soitossani todella tärkeä kappaleen elementti, Frisell kiteyttää lopuksi.

Bill Frisellin kitarakokoelma on mittava, eikä yhtä tiettyä suosikkia ole. Helsingissä mukana oli J.W. Blackin rakentama Statocaster-tyylinen soitin. Entisen Fender Custom Shop -rakentajan instrumentit seuraavat klassisia Fender-muotoja.

Muutama vinkki Bill Frisellin mittavasta diskografiasta:

• Lookout For Hope (1988)
• Have a Little Faith (1992)
• The Guitar Artistry of Bill Frisell (DVD, 1996)
• Nashville (1997)
• The Intercontinentals (2003)
• Disfarmer (2008)

Lisää Bill Frisellin tekemisistä voit lukea hänen kotisivuiltaan.

Tämä Timo Östmanin toimittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 1/2013Vastaavan tyyppisiä haastatteluita musiikin tekemisen eri puolista julkaistaan jokaisessa Riffissä.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

03.01.2016
|
Timo Östman
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy