Älä yhtä, vaan kolmea…

Dialektiikkaan eli vapaasti määriteltynä keskustelun tai jonkin kehitysprosessin etenemistä tarkastelevaan oppiin kuuluu eräänlainen pyhä kolminaisuus. Aluksi on väite eli teesi. Se poikii vastaväitteen, antiteesin. Ja näitä kahta yhteen sovitettaessa syntyy kolmas osanen – synteesi, joka ihanteellisessa tilanteessa sisältää sekä teesin että antiteesin hyvät puolet, mutta ei kummankaan huonoja piirteitä.

Hapan ihminen kutsuu synteesiä kompromissiksi, jossa vesitetään kummankin alkuperäisen aineksen kannatettavat asiat ja tyydytään laihaan mikstuuraan, josta puuttuu voima ja vaikuttavuus.
Uskotellaan nyt tässä yhteydessä kuitenkin, että synteesi on vuorovaikutuksellisesti jalostettu ja alku-peräisten ainesten yläpuolelle kohoava tuotos.

Muunlaisiakin kehityskulkuja on olemassa. Esimerkiksi taiteessa alalajiin katsomatta toteutuu usein paljon suoraviivaisempi kaava: esikuva synnyttää kopion eli plagiaatin.
Niin käy usein siinä vaiheessa, kun innostunut nuori soittaja lankeaa jonkun idolinsa taikaan ja ryhtyy matkimaan tämän soittoa tai laulua pienintäkin piirrettä myöten.
Tai laulunikkari hurahtaa ihailemansa artistin tuotantoon ja alkaa kirjoittaa toisintoja tämän tuotannosta. Mahdollisesti huomaamattaan ja tuotostensa ainutlaatuisuuteen vilpittömästi uskoen.

Kulttuureissakin on eroja. Pikkutarkka kopiointi oli käsittääkseni Kiinassa perinteinen taiteen polku. Uusia mestareita ei leivottu omaperäisyyden taikinasta vaan nuori polvi ansaitsi arvostuksensa sillä miten taitavasti se osasi vanhoja mestareita kopioida. 

Muistuttaa muuten likeisesti cover-bändien toimintaa, joka monesti määrittyy asiakkaan toivomusten puitteissa. Noin yleisemminkin esiintyjän omia versioita suvaitaan vasta, jos yhtye on jo itsekin noussut esikuvalliseen artistikategoriaan. Kyllä Haloo Helsinki voisi halutessaan versioida Eppuja nykyään ja J. Karjalainen aivan ketä tahansa, mutta yritysjuhliin tilatun cover-bändin on paras soittaa ohjelmistonsa prikulleen levytettyjen alkuperäisesitysten mukaisesti, jos mielii saada suosituksia keikkamyyntinsä tueksi.

Jonkun toisen muusikon soiton tutkiminen ja jäljittely on yleisesti tunnustettu ja kannatettu metodi instrumentin kuin instrumentin hallinnan opiskelussa. Samoin toisten säveltämän ja sovittaman musiikin analysointia pidetään oivana keinona jalostaa omaa osaamista tuolla saralla.

Ja tuskinpa siinä täysin väärässä ollaan, joskin samaan aikaan usein tuodaan esille miten hienoa onkaan, kun soittajalla on oma tunnistettava soundinsa, tai säveltäjällä persoonallinen melodian, rytmin tai harmonian käsittelytapansa.

Uskoakseni ne taas voivat syntyä joko luontaisesti henkilön oman persoonallisuuden heijasteina tai täysin tietoisen prosessin tuloksena. 

Ensimmäisessä tapauksessa idolit kyllä vaikuttavat omaan tapaan tuottaa musiikkia, mutta esikuvan suoranaisen kopioimisen sijaan vaikutteet tarttuvat pikemminkin yleisinä tunnelmina ja makrotason linjoina – alitajuisena mieltymyksenä molliin tai vaikkapa soundillisena yleisihanteena akseleilla puhdas / säröinen tai kuiva / kaikuinen. Tai sitten musiikillisia rakenteita koskevina sisäisinä lakeina tyyliin ”C-osa on välttämätön osa”. Näiden isojen linjojen puitteissa soitto tai sävellys ei silti pohjaudu tietoiseen jäljentämiseen vaan ne ainoastaan ohjaavat omia ratkaisuja ylätasolla.

Jälkimmäisessä tapauksessa, eli tietoisen prosessin seurauksena, oma tunnistettava ote musiikkiin syntyy alussa esitettyä dialektista periaatetta noudattaen. Kopioimalla esikuvalta tiettyjä asioita ja sulauttamalla niitä jo aiemmin oppimaansa. 

Sillä tarkennuksella, että kun keskustelu yhden kumppanin kanssa on tuottanut synteesin, avataan uusi keskustelu uuden kumppanin kanssa. Pikkuhiljaa ja vaihe vaiheelta rakentuu kokonaisuus, josta ei enää voi tunnistaa ja nimetä yhtä nimenomaista esikuvaa, vaan korkeintaan yksittäisiä piirteitä, jotka hetkittäin tuovat mieleen tai muistuttavat jotakin tunnettua soittajaa tai musiikin tekijää.

Jos lahjakkuus riittää kopiointiin, miksi tyytyä vain kopioimaan ja miksi vain yhtä esikuvaa. Samalla höyryllä niitä voi kopioida kaksi tai kolmekin… ja onkos sekään nyt mikään raja?

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja