Nuoruuden palo tehdä omaa musiikkia ja varmuus valitun tyylisuunnan ylivertaisuudesta – eritoten sen tiukoista rajoista – oli omiaan syömään motivaatiota soittotunneille valmistautumisessa. En voi kehua saapuneeni paikalle kovinkaan usein kunnolla valmistautuneena, vaikka kaikkea muuta olin edellisen käynnin jälkeen kyllä ehtinyt soittaa.
Puuttui selkeä ja heti hyödynnettävissä oleva sidos tunnilla läpi rämmittävän ja itselle läheisen musiikin väliltä. Kun tuota yhteyttä ei tuntunut olevan, anti vaikutti vieraan kielen opiskelulta vain kielen itsensä vuoksi, ilman matkustustarkoitusta, halua lukea alkukielellä tai muuta kouriintuntuvaa syytä.
Jotain kuitenkin tarttui mukaan: ajatus oman soiton tarkkailemisesta, ikäänkuin ulkopuolelle asettumisesta. Tekninen varmuus ja suorituksen puhtaus ovat helpoimmin tarkasteltavat tekijät, mutta esimerkiksi fraseerauksen jäsentyminen ja linjakkuus kuuluvat nekin siihen pakettiin.
Tuohon aikaan omatoiminen äänittäminen ei ollut lainkaan niin yksinkertaista kuin nykyisin, joten soitonopettajalle jäi luontevasti myös sen palautteen antaminen, jota nykyään saa helposti tietokoneen tai tabletin kanssa musiikkia tehdessä.
Se mikä soittohetkellä jää itseltä huomaamatta paljastuu kyllä tallenteelta, jos vain korva osaa kuunnella. Säännöllinen oman soiton äänittäminen kehittää tarkkuuden ohella näkemystä, jos ottojen välillä malttaa olla soittamatta lisää ja keskittyy kuuntelemaan.
Etenkin, jos rytmiseksi pohjaksi laittaa rumpukoneen tai vastaavan naksuttamaan.
Tai käyttää luuppeja, joista parhaimmat on soitettu hyvällä imulla ja tarkasti. Niiden kanssa toteutuu samalla tunnettu viisaus ainakin osittain – pääsee ikäänkuin soittamaan itseänsä parempien seuraan, ihan kotioloissa. Kyllä sekin kehittää, vaikka luuppien kanssa ei voikaan neuvotella asioista eikä niiltä saa hyväksyntää tai palautetta omasta suorituksesta.
Eräs toinenkin seikka soittotuntien arvosta täytyy mainita. Kun aktiivinen soittaminen jäi aikuisiässä useammaksi vuodeksi melko täydelliselle tauolle, oli vanhan harrastuksen virittely henkiin sen jälkeen verraten tahkeaa hommaa. Mukavuudenhalu ohjasi helposti veivaamaan juuri niitä samoja juttuja, jotka ensimmäisenä palautuivat mieleen ja tuntuivat sujuvan. Sen repertuaarin rinnalla nuoruuden kapea-alaisuus näyttää peräti avarakatseiselta. Tauon jälkeen tallessa oli suppea valikoima sointuja ja lajitelma irtofraaseja, joiden ulkopuolelle ajatus ei kantanut eikä motoriikka taipunut.
Mutta muistikuva ja tietoisuus niiden takana aukeavasta maailmasta oli jäänyt soittotunneilta mieleen. Esiin kaivamieni oppikirjojen marginaalit ovat itsessään aarre edelleen: täynnä opettajan leimasimellaan painamia sormituskaavioita, joihin hän merkkasi täplät sormien paikoille ja kirjoitti sointujen nimet – pulpetin vastapuolelta ja kirjaa kääntämättä; toisin sanoen ylösalaisin. Taito, joka kuulemma kehittyi opetustyön sivutuotteena. Kiitokset kärsivällisyydestä, Olle Wiberg (16.3.1938 – 12.10.2021).
Pyrkimys menetettyjen taitojen takaisin saamiseen on aaltoliikettä, jossa suurin vastus tuntuu olevan ajan ja säännöllisyyden puute. Kyllähän se sika syitä löytää – milloin on maa jäässä, milloin kärsä kipeänä, tavataan sanoa.
Säännöllisyyden saavuttaa tekemällä päätöksen ja pitämällä sen. Kuulostaa helpolta.
Aikapulaan auttaa karsiminen, mutta leikkauksethan ovat aina kivuliaita, joten mitä karsitaan, jotta soittamiseen jää aikaa?
No somea ja sähköpostia – nykyihmisen pahimpia orjuuttajia.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja