Ideatasolla niistä on kovin lyhyt matka lapsuuteni ajan kotiurkuihin, joista löytyi erilaisia rytmikoneita ja säestysautomatiikkaa. Eikä matka kotiuruista 1980-luvun rumpukoneisiin ja itsenäisiin midi-sekvenssereihin ollut enää taival eikä mikään – samaa jakamatonta evoluutiopyörrettä, jota nykyisin muokkaavat ajankuvaksi tietokoneisiin ja mobiililaitteisiin koodatut ohjelmistotuotteet.
Niin kauan kuin tekniikkaa on ollut, siitä on toivottu myös soittotaidottomuuden paikkaajaa tai toisin muotoiltuna: keinoa, jolla ajatukset ja ideat saa esityskelpoiseen muotoon silloinkin, kun ne ylittävät luojansa oman musiikillisen taitotason.
Vanhan polven polkua kulkeneelle saattaa tiskijukan tai samplekollaasia koostavan konemuusikon touhu olla kauhistuttavaa, mutta miten se oikeastaan poikkeaa vaikkapa nyt sitten The Edgen kitaransoitosta, jossa mies harjaisee simppelin soinnun ja delay tekee siitä kiehtovaa musiikkia?
Apuvälineitä on kaivattu, keksitty ja käytetty aina kun niitä on siunaantunut saataville. Toisinaan niillä saadaan sävyjä, joita ei muuten tai kohtuullisin ponnisteluin kyettäisi tuottamaan. Joskus ne tekevät mahdottomia olemalla nopeampia ja täsmällisempiä kuin kukaan soittaja milloinkaan.
Mutta kyllä inhimillisen suorituskyvyn ulottumattomissakin olevat juoksutukset tai arpeggiot ovat musiikkia, jos ja kun ohjelmoijalla on tajua sijoittaa ne oikeaan kontekstiin.
Laulajan sävy voi olla prikulleen nappi, mutta vire niiaa kiusallisessa kohdassa. Puhdistetaanko vire raitaa editoimalla ja pidetään emootio, vai aletaanko prässätä laulajaa uusilla otoilla ja menetetään ehkä emootio vireen kuitenkaan mainittavasti korjautumatta?
Jos musiikista sykkii elämä ja henki, ei sen tekotavalla ja keinoilla ole niin merkitystä, kunhan ei kanssaihmisiä tai muita luontokappaleita rääkätä luomisprosessin aikana.
Jos taas musiikki pelkistyy hengettömäksi äänivirraksi, ei tekotavalla pitäisi olla senkään vertaa merkitystä – sama se kuinka luomuna on laulettu ja soitettu, ilman kuulijassa heräävää tunnereaktiota jää musiikkikin kuolleeksi, ainakin yleisellä tasolla ajateltuna.
Silti tässäkin akselissa on kaksi päätä, yhdessä on kuulija ja toisessa tekijä. Pohjimmiltaan kyseessä on viestintä ja viestintää koskee yksi murtumaton sääntö: viesti on lähettäjälle eri kuin vastaanottajalle.
Suuret tunteet eivät aina välity niinkuin ne on koettu. Ne laimentuvat tai paisuvat milloin eivät värity tai muutu ihan tunnistamattomiksi. Ja jos viesti ymmärretään väärin tai se ei kosketa kuulijaa, ei asialle oikein mahda siinä vaiheessa enää mitään. Tämä riski jää aina tekijälle, musiikin tekotavasta ja mahdollisista laatumääreistä riippumatta.
Kuulijan reaktio tai sen puute eivät välttämättä kerrokaan mitään tekijästä ja hänen tilanteestaan. Onhan ainoa yhteys noiden kahden maailman välillä musiikki ja toisinaan tuo yhteys ei vain toimi.
Reaktio tai sen puute eivät kerro myöskään siitä, että musiikki olisi ollut huonoa tai jollain tavalla epäonnistunutta.
Kuulijan reaktio kertoo kuulijan reaktiosta sillä hetkellä ja niissä oloissa, siinä henkisessä tilassa jossa kuulija sattumoisin juuri kuuntelun hetkellä on. Ei enempää eikä vähempää.
Musiikkia pitää tehdä niillä keinoilla, joita ulottuvilla on. On täysin mahdollista, että yhteys kuulijaan syntyy, ja ihan mahdollista on ettei synnykään. Mutta se riippuu kovin vähän siitä millaisin välinein ja konstein musiikki on tehty.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja