Masterointi ei ole mestarointia

Masterointi liitetään mielikuvissa alkemiaan, toimintaan, jonka on määrä muuttaa vähempiarvoista materiaa kullaksi.

Siitä nyt ei kuitenkaan ole kyse. Masterointi on se työvaihe, jossa periaatteessa jo valmis äänite puunataan julkaisukuntoon. Yksittäisessä kappaleessa tarkastellaan sen sisäistä taajuusbalanssia ja dynamiikkaa, albumin ollessa kyseessä asetellaan kappaleet haluttuun järjestykseen ja viimeistellään niiden välit sopivan mittaisiksi.

Oma lukunsa on vinyyli, jossa masteroinnin päämääränä on onnistunut kaiverrus. Silloin on huomioitava vielä koko joukko mekaanisen levyn rajoitteita tallennusmediana.

Masteroinnissa huolitellaan myös mahdolliset loppuhäivytykset, ja viimeistään silloin putsataan seuraavan kappaleen alkukin siistiksi. Soittoa ennakoivaa sisäänlaskua ei enää ole tarpeen säästellä, paitsi toisinaan aivan tietoisesti valittuna tehokeinona. Eikä ensimmäistä varsinaista ääntä edeltävälle pohjakohinalle ole useinkaan perusteita. Siivotaan pois.

Näin pääpiirteissään.

Äänittäminen, miksaaminen ja masterointi ovat saman taiteellisen prosessin perättäisiä työvaiheita ja ne täydentävät toisiaan. Äänitysstudion varustaminen masterointiin sopivaksi ei vaadikaan välttämättä valtavaa lisäsatsausta, jos tarkkaamo on alunperin jo rakennettu akustiikaltaan asianmukaiseksi ja kuuntelu on kunnossa. Mutta ovatko eri työvaiheisiin vaadittavat taidot aivan samanlaisia?

Äänityksen aikana materiaalin läpikotaisin jo omaksuneet korvaparit ovat myös kuunnelleet samoja raitoja vielä miksausvaiheessakin yhä uudestaan kerta kerran jälkeen. Mahtavatko yhdet ja samat matkan mittaan kyllästetyt korvat olla enää parhaat mahdolliset arvioimaan lopullista viimeistelyä silloinkaan, kun taidot ja harjaannus kenties muuten riittäisivät?

•••