Mikrosta makroon

|

Image

Varhaisimmat musiikkitallenteet olivat pakon sanelemina ns. 100-prosenttisesti eläviä ottoja, joissa koko esitys tallennettiin kaikkinensa yhdellä kerralla, ruotoineen päivineen.

Tällainen puhtaasti dokumentoiva lähestymis-tapa alkoi muuttua luovemmaksi taiteelliseksi äänitysprosessiksi vasta 1950-luvulla, mutta silloinkin uusille musiikkityyleille ominaisia soundeja haettiin ja tallennettiin asettelemalla soittajat usein yhden tai muutaman mikrofonin äärelle niin, että balanssi syntyi jo tallennusvaiheessa.
Jokainen studio kuulosti omanlaiseltaan, koska tilat olivat erilaisia ja laitteiston variaatiot suuria. Mikrofonit olivat tehdasvalmisteisia, mutta esimerkiksi mikserit ja tarkkaamon kuuntelujärjestelmät olivat vielä 60-luvulla monesti studiohenkilökunnan itsensä rakentamia.

Kun erillistä miksausvaihetta ei ollut ennen moniraita-tekniikan yleistymistä, musiikin sointi muodostui muusikoiden ja äänittäjien yhteispelillä hyvin lopulliseen muotoonsa siinä hetkessä ja paikassa. Kyllähän soundi varmasti muovaantui aina johonkin suuntaan levylle kaiverrettaessa, mutta paketti itsessään pysyi lukittuna.
En usko, että tuon ajan muusikot olivat yhtään sen vähemmän pedantteja kuin nykyisin eivätkä he suhtautuneet omaan soittoonsa välinpitämättömästi. Noina aikoina ja niissä oloissa huomio oli kuitenkin pakko kiinnittää yksittäisen soittosuorituksen sijasta kokonaisuuteen, koska yhtään soitinta ei jälkikäteen voinut kuunnella soolona tai korjata erikseen. Oli pakko tehdä hedelmällisiä kompromisseja, joita nykyaikaisilla työtavoilla ei useinkaan ole tarpeen tai ei haluta tehdä.

Kaikki riippuu tietysti myös musiikin genrestä. Niillä on omat esteettiset ihanteensa, joihin pyritään ja päädytään eri reittejä. Samplaajaa tai koneiden ohjelmoijaa eivät nämä ajatukset lämmitä.
Moni perinteiseen tyyliin soittimilla soitettu musiikki kuitenkin hyötyisi, jos sen tallennuksessa otettaisiin mallia menneistä ajoista.

Paljon asioita tapahtuu, kun useampi muusikko soittaa kimpassa samaan aikaan ja samassa tilassa. Ensinnäkin soittajien keskinäinen vuorovaikutus vaikuttaa monin tavoin musiikin tulkintaan, niin rytmisen fraseerauksen kuin sävyjen ja dynamiikankin suhteen.
Jos sitten tuoretta ottoa kuunneltaessa maltetaan pitää sormet loitolla solo-napeista, ohjautuu huomio yksittäisten soitin- tai lauluosuuksien sijaan kokonaisuuteen. Silloin ei niin herkästi ryhdytä korjailemaan sellaisia asioita, joita ei oikeastaan tarvitsisi korjata. Kaikki yksittäiset vajavaisuudet eivät kokonaisuudesta kumminkaan erotu, jollei niitä vertaa paljaaltaan klikki-raitaan tai automaatilla väkisin gridiin tai vireeseen prässättyyn versioon.
Valmista syntyy nopeasti, säilyy tuoreus ja eläväisyys.

Toinenkin ilmiö seuraa, jos äänitystila on kunnollinen ja mikrofonit riittävän laadukkaita. Haitaksi yleensä mielletty akustinen vuoto kääntyykin eduksi. Se liimaa ryhmän sointia yhtenäisemmäksi, eikä erillisiä tilamikkejäkään välttämättä tarvita.
Jälkikorjailuiden mahdollisuudet kaventuvat, totta. Se saattaa silti olla vähäpätöinen seikka verrattuna saavutettuun hyvään.

 

Lukuterveisin
 
Lauri Paloposki,
päätoimittaja