Nayteikkuna

Muurin voi murtaa

Poppi on pelkistetyimmillään yksinkertainen laji. Soinnutus on usein simppeliä, melodiat mieluusti päähän kerrasta tarttuvia ja rytmiikan pitäisi saada kömpelömpikin hahmo tanssahtelemaan jalkoihinsa sotkeutumatta.
Eikä rockareiden ja juurimiesten kannata nyt hirnua, valtavirrassa kellujat eivät niissäkään genreissä varsinaisesti syväluotaa musiikin rajattomia mahdollisuuksia vaan pikemminkin kauhovat pintavettä kousaan kerta toisensa perään.

Ja näin on hyvä. Musiikilla on monta ulottuvuutta ja tasoa, joilla on kaikilla oma paikkansa ja aikansa. Yksinkertaisuus, tietty toisto ja ennalta-arvattavuus luovat turvaa, joka pitää yllä eräänlaista kotoisaa mukavuustilaa ihmisen ympärillä.

Se löytyykö itselle mieluisa lepoasento nojatuolista, sohvalta vai riippukeinusta, on persoonakysymys, mutta tällä ilmiöllä on tietty seuraus. Kun sen omansa on joskus tunnistanut ja siihen kiintynyt, ei toisenlainen versio samasta aiheesta välttämättä houkuta, olipa se tehty miten hienosti tahansa.
Mieli kyllääntyy vähän kerrallaan. Kappale kappaleelta rakentuu oma sisäinen musiikkikirjasto, josta löytyvät se äärimmäinen voimaballadi, maailman paras menobiisi ja kaikkein nostalgisin tarina oman nuoruuden aikaisista tunnelmista ja tapahtumapaikoista. Näillä teemoilla ei myöhempien aikojen artistien kannata kohdetta lähestyä – ne on nähty ja kuultu jo, paremmin sävellettynä, oivaltavammin sanoitettuna, autenttisemmin soundein paketoituna.

 

Jos haaviin on alkanut kertyä saalista 60-luvulla, niin viimeistään 80-luvun jälkeen on ollut varmasti jo hankalaa enää liittää uusia löytöjä vanhojen seuraksi. Muotivirtaukset kierrättävät itseään, ja se, joka kuuntelee yhä innolla 70-luvulla uusioitua menneisyyttä ei välttämättä syty 30 vuotta myöhemmästä tavasta tulkita aihetta. Siinä on seassa uusia aineksia, epäpuhtauksia, ja ne ilmeisimmät tunnusmerkitkin on luettu ihan väärin – kaikki on sinnepäin muttei mikään ole ihan.

Paitsi sille, jonka korvat aukeavat vasta tähän uudempaan virtaukseen ja jolle juuri siitä muodostuu oman musiikkikirjaston runko, josta löytyvät äärimmäinen…

Kyllääntynyttä mieltä on vaikea lähestyä samoin musiikillisin ilmaisumuodoin, joista mieli on aikanaan kyllääntynyt. Siinä eivät auta enää uudet soundit, ihmeelliset efektit tai huippusoitanta.
Menee ohi, tai jää niin sanotusti lasin taa. Surkea juttu, ihmisparka on tuomittu kuuntelemaan sitä yhtä ja samaa soittolistaansa uurnaan saakka.
Vaan eipä onneksi. Aina voi kohdata sellaista, mille ei ole yksinkertaisesti suoraa vertailukohtaa omassa kuunteluhistoriassa. Ja silloin siihen omaan vakiintuneeseen musiikkikirjastoon saattaa yllättäen avautua kokonaan uusi osasto, jonka hyllyt odottavat tyhjillään. Sinne sopii latoa tuoreita löydöksiä ja riemu on yhtä suurta kuin joskus nuorempanakin.

Salaisuus on törmäytyksessä, josta syntyy jotain ihan uutta, mutta sellaista millä on verevä yhteys omaan vakiintuneeseen mukavuusalueeseen. Törmäyttää voi tyylisuuntia, kokoonpanoja ja jollei sorru kulttuuriseen omimiseen – mitä se lieneekään – niin myös eri kansanmusiikkien aineksia.
Kun esimerkiksi yhdistetään taidolla ja näkemyksellä samaan pakettiin räppäys, jota en ole koskaan diggaillut, sekä big band -jazz, jota en ole juurikaan kuunnellut, ja sovitetaan musiikkiin mukaan aimo annos soulia ja funkia vieroksumatta mitään muutakaan käyttökelpoista maustetta, saadaan aikaan tuoreesti soivaa, mukaansa tempaavaa, mutta silti helposti lähestyttävää musiikkia. Sellainen ilahduttaa. Kiitos, Ricky-Tick Big Band ja Julkinen Sana.


Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 

 

24.10.2018
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy