Nayteikkuna

Päheä kitarahihna ei ole vain koreanpuoleinen remmi

Kun artisti astuu yleisön eteen, hänen pitää uskoa itseensä ja siihen, että hän on juuri oikea henkilö oikeassa paikassa ja tekemässä oikeita asioita oikeaan aikaan.

Sen pitäisi olla helppoa. Ihmiset katsomossa ovat tulleet paikalla useimmiten vapaaehtoisesti ja pääsääntöisesti he ovat maksaneet päästäkseen tilaisuuteen. Ja mikäli katsomossa istuu valistunutta väkeä, se ottaa esiintyjät vastaan lämpimin aplodein.
Jos tältä pohjalta miettii, niin ei pitäisi olla mitään hätää, lavalle vaan ja homma haltuun!

Näin yksinkertaisesti se ei kuitenkaan käy. Vaikka olisi kuinka kokenut kehäkettu, saattaa juuri sen keikan alla sattua mitä tahansa sellaista, joka painaa ajatuksia vinoon ja haittaa henkistä virettä pahanpäiväisesti.
Kurkkukipu, teknisen ongelman vuoksi väliin jäänyt sound check, autossa kyhjöttämisestä ärtynyt vihlova issias tai huoli iäkkäästä omaisesta syövät resursseja, joita kipeästi kaivattaisiin estradilla. Tarpeeton kitka pysäköintiluvan saamiseksi, selkkaus ruokailujärjestelyissä ja takahuoneen siivoton vessa ovat valitettavan usein reissaavan esiintyjän harmeina, eikä mikään niistä suoranaisesti ylevöitä mieltä.
Muitakin rasitteita on. Hämmästyttävän moni lahjakas esiintyvä taiteilija – joiksi myös rivimuusikot on syytä laskea – on luonteeltaan ujo tai ainakin pidättyväinen, eikä erityisesti rakasta yleisön edessä olemista itsessään.
Eikä sekään niin tavatonta ole, että julkinen esiintyminen voi olla läpikotaisin kauhistuttava asia, vaikka soitto- tai laulutaitoa olisi miten.
Yksi asia on rakastaa soittamista, ihan toinen juttu pitää esiintymisestä. 


Vaikka pieni hapuilu konsertin alussa voi joskus niin sanotusti rikkoa jään, kääntyy epävarmuus usein tappion puolelle. Nopeasti on yleisön luottamus voitettava, ettei puuha käy yhtä tuskaisaksi kuin lätkämaajoukkueen alkusarjan pelit.
Yleisön on vaikea rentoutua nauttimaan, jos aistii esiintyjän olon epävarmaksi tai epämukavaksi. Itseään syventävä kierre on silloin lähellä ja se pitäisi torjua mahdollisimman tehokkaasti.
On tietysti poikkeuksiakin, mutta varpaisiinsa tuijottavia oldfieldeja ja pistepirkkoja mahtuu tähtitaivaalle sittenkin vain muutamia ja useimmat heistä jäävät marginaaliin.

Esiintymisvarmuutta tuovat esiintymiset ja ennenkaikkea onnistuneet sellaiset. Kokemuksen ohessa eräät apukeinot ovat sallittuja, jolleivat jopa erittäinkin suositeltavia.
Diivaksi ei tarvitse ryhtyä, mutta esimerkiksi arkikuteet on syytä vaihtaa erityisesti esiintymistä varten hankittuun vaateparteen, jota ei muulloin pidetä. En tarkoita mitään karnevaaliasua, vaan jotakin sellaista jota ylle puettaessa siviilipersoona siirtyy vapaavuoroon ja taiteilijaminä astuu tamine tamineelta ja asuste asusteelta palvelukseen. Kun peilistä katsoo Artisti, kaikki on valmiina.
Ja huolittelu pitää viedä loppuun asti – tyylikäs asukokonaisuus lakkaa olemasta tyylikäs, jos olan yli kulkee kulahtanut kitararemmi. Koreilemaan ei tarvitse ryhtyä, mutta riittävän tukeva ja siisti hihna on sekä visuaalinen elementti että soittajan vakuutus. Kun kitara ei lipsu, eikä paina olkaa pahasti, uskoo omaan soittamiseensakin ihmeesti enemmän.

Loppuun sopinee fonisti Ejje Oscarssonin kertoma anekdootti tuurauskeikan saaneesta muusikosta, joka ennen esitystä saapui teatterille asianmukaisesti tummassa puvussa, mutta ruskeat kävelykengät jalassaan. Kun kapellimestari paheksui tyylirikkoa, muusikko puolustautui toteamalla, ettei yleisö montussa istuvan soittajan kenkiä näe.
Kapellimestari kaivoi taskustaan isomman puoleisen setelin muusikon kouraan, komensi tämän kenkäkauppaan ja kuittasi asian tyhjentävästi: ”Ei näe, ei. Mutta kuulee kyllä!”

 

Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 
15.02.2018
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy