Palapelin osasia

|

Image

Itsellisiä iskusävelmiä, hitti-singlejä, on aina haettu ja tarvittu. Niillä uusi artisti saadaan esille ja vanha pysymään kansan muistissa. 

Ne soveltuvat myös radio-ohjelmien raaka-aineeksi, etenkin jos rakennuspalikan mitta on näppärästi muutaman minuutin luokkaa. Pieni heitto pituudessa ei haittaa – äänivirtaan sellaiset uitetaan jatkamalla sisällöltään useimmiten tyhjänpäiväistä hölötystä intron päälle, ja eroon niistä hankkiudutaan katkaisemalla lopun soolo tai kertosäkeen kertaus kesken kaiken. 

Ellei kyseessä sitten ole parhaan kuunteluajan, prime timen, ulkopuolella lähetettävä musiikin erikoisohjelma.
Tai asialla jokin poikkeuksellinen radiokanava, jolla ei ehkä noudateta myöskään musiikin valinnoissa soittolistoja, vaan päivän ohjelma koostetaan hieman toisenlaisten periaatteiden ohjaamana. 

Näissä poikkeustilanteissa juontaja tai parhaissa tapauksissa radiopersoona – juontaja tai toimittaja – saattaa jopa pitää tauon ennen kappaleen soittamista, juuri sen mittaisen että kuulija ehtii vetää henkeä ja käynnistää kuvitteellisen kasettinauhurinsa ennen ensimmäisen sävelen helähdystä. Ja toimia yhtä diplomaattisesti häivyttäen kappaleen lopun lempeästi liukusäätimellä milloin tilanne ehdottomasti vaatii teosta lyhentämään. Sillä tottahan se on, että radiossa on tilanteita joissa vaikkapa 12-minuuttinen tai esimerkiksi kokonaisen vinyylilevyn puoliskon mittainen sävellys ei kokonaisuudessaan mahdu ohjelmaan, vaikka siitä on perusteltua jokin valikoitu osa tai osuus soittaa. 

Jos musiikintekijä haluaa sävellyksensä soivan radiossa täyspitkänä, voi kokeilla aloitusta suoraan laululla, mieluusti ilman ennakoivaa akordia. Suoraan asiaan sukeltavaa napakkaa aloitusta seuraavan sanoituksen kaaren voi samalla rakentaa niin, että kaiken yhteen niputtava ja mieluusti yllättävä avainsäe sijoitetaan aivan tekstin loppuun lavakomiikan oppien mukaisesti.

Sellainen ratkaisuhan sopii tähän tarinallisuutta korostavaan aikaan, ja sellaistahan on suosittu erityisesti niissä tilanteissa, joissa tarinointiin sisältyy jonkin sortin huumoria. Silloin kuulijakaan ei putoa tyhjän päälle, kun hykerrys jatkaa tunnelmaa vielä musiikin loputtua.

Äkkipysäys voi olla kyllä oiva tehokeino, mutta yltiöpäistä dramatiikkaa on syytä harkita kahdesti. Tekstissä eläväiseksi taiotun ja kuulijalle läheiseksi muodostuneen päähenkilön päästäminen päiviltä tarinan lopuksi saattaa jättää kuulijan epäuskoisen ahdistuneeksi, eikä ratkaisu ole välttämättä omiaan lisäämään halukkuutta uuteen kuuntelukertaan. Vapaa-ajan omaehtoista kuuntelua ja erityisesti radiosoittoa todennäköisesti rajoittava seikka, mutta toisaalta esimerkiksi konsertissa tai teatterilavalla kenties täysin paikkaansa puolustava ratkaisu, arvelen.

Digitaalinen striimaus on kuin luotu erillisten kappaleiden julkaisua varten. Ja striimien kuuntelussa ilmenevät monesti samantapaiset piirteet kuin radiossakin. Äänivuo koostuu perättäisistä lyhyistä jaksoista, joiden ei tarvitse muodostaa yhtenäistä, ennalta rakennettua kokonaisuutta. Riittää, että pidetään yllä tiettyyn mielentilaan sopivaa tai jonkin asian toimittamista tukevaa, käytännöllisesti katsottuna katkotonta ja saumatonta äänimaisemaa.

Silloin ei tavoitella sellaista albumillisuutta, jossa kappaleet olisi ennalta järjestetty tietyn kaaren rakentamiseksi ja kappaleiden väliset tauotkin mietitty osaksi kokonaisuutta. Eikä tässä kuuntelutavassa synny niitä muistijälkiä, joiden perusteella yhden kappaleen loppuessa kuulija tietää ennakkoon milloin ja missä sävellajissa sekä tempossa seuraava kappale alkaa soida.

Onko syy vai seuraus, että ihmisten keskittymiskyvyn arvellaan yleisesti laskeneen, ja albumiajattelun todetaan kuuluvan menneeseen aikaan? Liekö kyseessä vain kahden asian toteutuminen samaan aikaan, toisistaan riippumatta? Ja miten tähän sitten sopii se, että erillisten jaksojen sijaan ihmiset haluavat kuitenkin ahmia yhteen putkeen kokonaisia tv-sarjojen tuotantokausia, keskittyen joka sekuntiin?

Lukuterveisin
Lauri Paloposki.
päätoimittaja