Nayteikkuna

Sävellys on sitä sun tätä

Sävellys on näkemys. Kuin kuva, jonka taiteilija näkee sielunsa silmillä ja maalaa sitten esiin. Tai kuten hahmo, jonka kuvanveistäjä tietää olevan materiassa jo ennenkuin poistaa sen ympäriltä tarpeettoman aineksen.

Tämä on melko perinteinen ja varsin ankara lähestymistapa. Se ei hirveästi helli onnekasta kokeilijaa, joka tapailee tuttuja sointuja, haksahtaa sormituksessa löytäen vahingossa uuden kiehtovan klangin ja alkaa siitä muovata pikkuhiljaa uuden kipaleen aihiota.

Eikä se suosi jamittelijoita, jotka toistensa yllyttäminä päätyvät ennakoimattomiin sfääreihin ja luovat kuin huomaamatta uutta musiikkia genrensä aarteistoon. Kaikkein vähiten se kuitenkin suo tunnustusta nikkarille, joka koostaa sävellystään yhdistelemällä sekvensseriohjelman luuppikirjastosta kaivamiaan valmiita pätkiä toisiinsa.

Onnekas kokeilija on kuitenkin verraten lähellä tätä perinteistä ajatusta, vaikka näkemys ei olekaan tässä tapauksessa kaiken lähtöpiste vaan prosessi saa alkunsa innostavan kuuloaistimuksen herättämänä.
Havahtumista seuraa kuitenkin usein pitkällinen työstövaihe, jonka myötä tuo alkusysäyksen antanut yksittäinen sointu, riffi tai melodian pätkä jalostetaan kokonaiseksi kappaleeksi. Näkemys ei ole silloin mikään eksakti näky, jota kohden pyritään vaan se on pikemminkin kykyä tuottaa ja tunnistaa sellaisia elementtejä, jotka johtavat suotuisaan suuntaan.
Samaa kykyä tarvitaan silloin, kun jamittelun halutaan johtavan sävellykseen, jolla on edes löyhästi lukittu ja jossain toisessa tilanteessa toistettavissa oleva muoto. Yksinäinen ihminen ideoi, seuloo ja muokkaa sävellystään itse omassa rauhassaan, jamittelijat taas käyvät keskenään vuoropuhelua soitannon keinoin. Jos dialogi sujuu, syntyy miltei Hegelin oppien mukaista kaavaa noudattaen jotain, mihin yksittäiset musikantit eivät ehkä olisi omin päin tahoillaan päässeet. Yhteinen näkemys, johon osallistujien omat ajatukset sulautuvat toisiaan täydentäen.

Täysin ilman näkemyksiä ei myöskään luuppinikkari voi toimia menestyksekkäästi, sillä jollakin tavalla eri palojen on muodostettava mielekäs ja ulkopuolisenkin hahmotettavissa oleva yhtenäinen teos.
Mutta vaikka kollaasin kokoaminen ei varsinaisesti vaadi musiikin teoreettista tuntemusta, eikä edes soittotaitoa, siinä tarvitaan kykyä tunnistaa toisiaan täydentäviä elementtejä, joista luonteva kokonaisuus saadaan aikaan.
Teknisesti puuha on kyllä helppoa, siitä pitää huolen pitkälle kehittynyt tietotekniikka. Esteettisesti puuha ei ole ollenkaan helppoa, jos kuulija kaipaa muutakin kuin äänitapettia.

Kolme erilaista sävellystapaa eivät tämän perusteella ole automaattisesti toistaan arvokkaampia tai arvostettavampia vaan ainoastaan erilaisia. Jos niiden kautta syntyvä musiikki miellyttää ihmisiä, se on tietysti jo saavutus itsessään. Jos tuotos jää elämään osana tulevienkin sukupolvien eteenpäin kantamaa kulttuuriperintöä, kyseessä on todellinen merkkiteko.

Jos aikaansaannos ei sitten liiemmin kansan syviä rivejä kohahduta, eikä sitä erikseen aikakirjoihin kirjata, niin ei se välttämättä tarkoita että panostus olisi mennyt hukkaan. Maailma on täynnä musiikkia, joka ei soi radiossa, mutta jonka parissa puuhaaminen on ollut tekijälleen rentouttavaa, tervehdyttävää, tai ihan vaan mieluisaa ajankulua. Ja silläkin on arvo itsessään.

Kyllä musiikki on hieno harrastus, vaikka ammatiksi asti pääsisikin yltymään. Sitäpaitsi, pysyypähän sitä touhuillessaan poissa muusta pahanteosta.

Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 

31.08.2015
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy