Nayteikkuna

Tulkinta ja eläytyminen

Tulkinta itsessään sisältää ajatuksen siitä, että poimitaan jokin ulkoinen havainto, vaikutelma tai miete, myllätään se oman ymmärryksen kautta ja tarjoillaan sitten eteenpäin jollekin vastaanottajalle.

Eläytyminen puolestaan viittaa siihen, että asettaudutaan jonkun toisen asemaan.
Eläytymisen täytyy olla jotenkin sidoksissa myötäelämisen kykyyn, tulkinta taas saattaa olla myös täysin mekaaninen, ei tunnesidonnainen prosessi.
Tulkita voi eläytymättä, toisin päin taitaa olla hankalampaa.

Kun näyttelijä tai laulaja, muusikko tai vaikkapa runonlausuja astuu lavalle, hän on luultavasti jo tehnyt valintansa.
Hän on kenties eläytynyt esitettävään tekstiin tai musiikkiin, toisin sanoen asettunut jonkun toisen asemaan, tavoittanut jollain tavalla tämän tunne- tai mielentilan ja pystyy sitä kautta ilmentämään roolihahmonsa tai tekstinkirjoittajan sisäistä maailmaa.
Hän on voinut myös tukeutua puhtaasti faktoihin ja luottaa siihen, että tietty musiikillinen fraseeraus toimittaa asian, koska se toisintaa kyseisen kappaleen genren ja aikakauden estetiikan autenttisesti. Ei aina tarvitse sukeltaa ihon alle saadakseen esitykseen oikean klangin, eihän?

Eläytyminen voi tuoda tulkintaan syvyyttä ja sävyjä, joita pelkkä muotoseikkoihin keskittyminen ei nostaisi esiin. Toisaalta eläytyminen voi mennä pahastikin överiksi ja kääntyä rasitteeksi koko jutulle.


Onko neuvona siis eläytyä kohtuudella? Ja jos näin on, niin miten se kohtuus määritellään – onko kyse siitä kenen kohtaloon tai asemaan eläydytään vai ratkaiseeko se kuka siellä nyt tänään on eläytymässä? Vai mitataanko eläytymisen sopivaa tehoa sittenkin suhteessa esitystilanteen luonteeseen: että vedetään häissä jotenkin vähän eri rekisterissä kuin hautajaisissa?

Niin päivänselviä kysymyksiä, että niitä ratkotaan yleisesti ihan vain intuitiolla ja mallioppimisella ilman varsinaista pohdintaa. Kunnes päädytään pitemmän tai lyhyemmän yritys & erehdys -polun kautta johonkin omasta mielestä toimivaan tai tuottajan, ohjaajan, asiakkaan tms. auktoriteetin hyväksymään linjaukseen.
Asiakas eli yleisö on muuten sekin totta tosiaan auktoriteetti, vaikka taiteilijat usein pitävätkin autonomiastaan urhoollisesti kiinni – samalla kun toteavat olevansa nöyrin mielin palveluammatissa.
Vaan jos frisyyri ei miellytä, asiakas varaa ensi kerraksi ajan toisesta parturista ja luovuttaakin auktoriteettinsa valtakirjan seuraavan asiakaspalvelijan kassaan. Huomioi tämä, pelimanni.

Uskon, että eläytymiseen ja tulkintaan ei ole yhtä ainoaa toimivaa reseptiä. Kaiken lisäksi asiaan vaikuttaa maku, joka on henkilökohtainen ja ympäröivästä kulttuurista riippuvainen tekijä.
Jokin tukikeppi horjuvalle päätöksentekijälle voisi olla uskottavuus tai aitous, nekin hankalasti mitattavia määreitä. Mutta kuten moni muukin asia, aitous voi olla helpompi tunnistaa siitä ettei sitä ole kuin siitä millaista se on.
Jos viesti menee perille, kuulija tai katsoja unohtaa edes hetkeksi seuraavansa esitystä – ja syntyy sellainen olo, että nyt on tavoitettu asian ydin ja ollaan tapahtumien keskipisteessä – silloin on saavutettu jotain.
Sitä kohden on pyrkiminen. Mieluusti ilman liioiteltuja maneereja ja kommervenkkejä, turhan isoja eleitä kaihtaen.

 

Lukuterveisin Lauri Paloposki,
päätoimittaja

p.s.
Bridge Over Troubled Water: Art Garfunkel vai Elvis?

 

21.08.2019
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy